Viimeaikaiset mietelmäni tästä aiheesta tiivistyvät pariin lauseeseen. "On olemassa tässä kohtaa vain kahdenlaisia naisia: niille, joille perheenperustaminen eli lastenhankkiminen sopii - ja niitä joille se ei sovi. Luoja varjelkoon naista, joka yrittää kuulua siihen ryhmään, mihin hän ei kuulu."
Lasten synnyttämistä ja hoivaamista on perinteisesti pidetty naisten perustavaa laatua olevana tehtävänä maailmassa. Naisten pitää synnyttää, sillä jos naiset eivät synnytä uusia ihmisiä, kuka sitten? Naista, joka ei luontaista 'tehtäväänsä' hoida, pidetään omituisena. Toki sympatiaa lohkeaa, jos kyse on traagisesta kyvyttömyydestä tulla raskaaksi, mutta jos kyse on haluttomuudesta, se voi olla korkeintaan naisen kyvyttömyyttä kantaa vastuuta, merkki holtittomasta ja itsekkäästä persoonasta.
Tunnen monia naisia, jotka kuuluvat ehdottomasti siihen naisryhmään, jolle perheenperustaminen sopii. He tuntevat siihen halua ja tarvetta. He ovat vanhempina, äiteinä loistavia ja kasvattavat ehtymättömällä energialla lapsistaan kunnon kansalaisia. He jättävät uransa sivuun, jäävät ehkä kokonaan kotiin, jotta voisivat antaa lapsilleen parhaan mahdollisen tuen. Nostan heille hattua, sillä he tekevät jotain, mihin moni ei pysty.
Jos tämän ryhmän nainen yrittää kuulua tai joutuu kuulumaan toiseen ryhmään, hän katkeroituu. Hän peittelee uralla tai sähläämisellä sitä tosiasiaa, että häneltä puuttuu kovasti jotain. Hän piehtaroi kenties rankassa vauvakuumeessa ja etsii sekopäisesti lapsilleen isää, ja sotkee asiansa ja suhteensa perhehingussaan. Hän saattaa kieltää koko jutun ja pysyttelee bailaamisen ja irtosuhteiden avulla rajuna sinkkuna. Hän vähättelee lapsiperheitä ja puhuu äideistä alistettuina naisraukkoina. Hän tuntee olevansa epäonnistunut muiden rinnalla, hän ei kestä äitilaumoja jotka istuvat turpeina esitellen kruunujalokiviensä kuvia.
Jos tämän ryhmän nainen pysyttelee sitkeästi väärällä puolella, hänestä saattaa kehkeytyä hyvin kitkerä ja yksinäinen ihminen. Ellei hän löydä omaa paikkaansa, ellei hän korvaa perhettä itselleen ylläpitämällä suhteita muiden lapsiin. Koska on niin muodikasta olla tarkka kehostaan, ja olla modernisti uranainen ja vapaa menemään, hän luopuu siitä, mitä aidosti halusi olla. Hän saattaa jopa hankkia lapsen tai pari, mutta heittää heidät samantien päiväkotiin voidakseen hankkia rahaa ja todistaa olevansa moderni uraäiti. Hän uupuu, ei jaksa hoitaa kunnolla lapsiaan (ja kantaa syyllisyyttä ja uupuu lisää) eikä työtään (ja kantaa syyllisyyttä ja uupuu yhä enemmän). Hän ei uskalla valita kotiinjäämistä, lapsille omistautumista, sillä sehän on eläkekertymän kannalta typerää. Kaikkihan tietävät, ettei kotona perhettä hoitava nainen saa penniäkään eläkettä, joten jos perheen isä joskus lähtee sihteerin matkaan, nainen kärsii uhrautuvaisuudestaan lopun vanhuuttaankin.
Vielä vähemmän puhutaan siitä, kun toisen naisryhmän edustaja väenväkisin heittäytyy perheelliseksi. Niin pitää tehdä, koska niin on aina tehty. Lapset kuuluvat asiaan. Ei ole perhettä ilman lapsia. Kyllähän mielessä käväisee, että luojavarjele-enminähalua, mutta ajatus ajetaan pois. Sitten jätetään omat suunnitelmat ja tekemiset, tehdään lapsia ja siinä vaiheessa on jo pakko hokea mantran lailla, että tämä on juuri sitä mitä tahdoin. Entinen elämä oli harhaa vaan, eikä sitä vapautta kaipaa yhtään, ja lapset antavat niin paljon. Moni näistä naisista istuu kaikkein eniten turpeina esittelemässä valokuvia kruununjalokivistään. Moni näistä naisista vihlovimmin osoittaa säälinsekaista alentuvaa sympatiaa naisille, jotka eivät ole 'vielä' päässeet äitien ylempään kastiin. Vaikka jotkut tuntisivat tukehtuvansa ja olevansa kaulaansa myöten juoksuhiekassa, he hymyävät uskoontulleen lailla kanssasisarilleen ja sanovat, että tule sinäkin tänne, täällä on ihanaa.
Nämä naiset eivät mielellään kerro kivuista tai peloista, he hehkuttavat ja tahtovat nähdä kaiken auvoisana. He usein vähättelevät lapsen mukanaan tuomaa shokkia ja elämänmuutosta. Vuosien myötä he alkavat menettää otetta, katkeruus menetetystä alkaa näytellä naamaansa. He tajuavat, että tätä tilausta ei voi peruuttaa, ja tunkevat rumat ajatukset kaivon kannen alle. Niiden ajatusten kanssa ei voisi itsensä kanssa elää. He päättävät, että kun lapset lähtevät kotoa, sitten he alkavat elää alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Jos nainen tajuaa, kumpaan ryhmään kuuluu ja elää sen mukaan, tulos on täysin toinen. Vaatii rohkeutta heittäytyä perheen perustamiseen ja antaa itsensä täysin lapsien taustatueksi ja kasvattajaksi. Heillä on etuna se, että esimerkkejä löytyy pilvin pimein.
Kun nainen tajuaa, että kuuluu ryhmään, jolle lapsiperhe-elämä ei sovi, se vetää hiljaiseksi. Se on iso asia tajuttavaksi yhteiskunnassa, jossa 'ruukataan tehdä' toisella tavalla. Esikuvia ja esimerkkejä on kovin, kovin vähän, eikä heitä useinkaan näe lehdissä hehkuttamassa elämänsä lapsetonta onnea. Ei sellaista sovi sanoa. Elämän on oltava vajaata, jos ei ole lapsia. Nainen on hirviö, jos hän ilmaisee, että elämä ilman lapsia on onnellista ja ihanaa. Nainen miettii, että kun perusyksikkö on lapsiperhe, mitä hänen elämässään sitten on. Ei, ei lapsettomuus tarkoita että haluaisi elää yksin ja erillään. Tämä nainen kaipaa yhteenkuuluvuutta ja hellyyttä ihan yhtä paljon kuin muutkin. Hän haluaisi parisuhteen, elämänkumppanuuden, mutta usein juttu katkeaa kun esiin tulee, ettei hän aio totisesti synnyttää miehelle suvunjatketta. Ehkei miestäkään se lapsiperhe-elämä viehätä, jos hän joutuisi ottamaan siihen 50%:sti osaa: monet miehet haluavat lapsia, koska muuten on tuhkamuna. Nainenhan lapset kuitenkin kasvattaa, ja he 'auttavat', tietenkään omaa uraansa uhraamatta ja liiaksi moisesta rasittumatta.
On kova paikka tulla siihen pisteeseen, missä on tajuttava ja erityisesti valittava ryhmänsä. Väärä valinta on kohtalokas, ja peruuttamaton. On kipeää tajuta kuuluvansa toiseen ryhmään, jos halu vetää vielä toiseen suuntaan. Ja kumman ryhmän tahansa valitsee, tai kokee omakseen, on edessä luopuminen. On valittava polku, ja toinen polku sulkeutuu. Ei voi saada kumpaakin, valitettavasti. Yritykset valita kumpaakin ovat usein tuhoisia, itsen ja jälkeläisten kannalta.
Kun mietin sitä ryhmää, johon kuulun, tunnen ahdistusta koska se edellyttää rohkeutta, luopumista. Jos pidän siitä kiinni, itken vielä monet itkut, mutta ehkä vain muutaman kerran vuodessa. Jos valitsen itseäni vastaan, itken itkujani jatkuvasti. Yritän etsiä esikuvia, naisia jotka ovat löytäneet itsensä samasta ryhmästä: mitä heille kuuluu, miten he ovat ajatelleet, millaista se on ollut, miltä se on tuntunut, miten he ovat selvinneet. Jotta saisin edes pientä tukea sille, etten ole ryhmässäni yksin.
Jätä tämä luku väliin, jos kuulut niihin, joiden mielestä vain perheonnea saa hehkuttaa. Sillä minä rakastan aamuja, jolloin saa nukkua pitkään, tehdä aamukahvin, lukea lehden ja mennä takaisin nukkumaan. Rakastan iltoja, jolloin voi poltella kynttilöitä ja tehdä palapeliä. Rakastan rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa sosiaalisen elämän vastapainona. Rakastan vapautta olla ja mennä, matkustaa ja valita asioita itseni vuoksi. Minusta lapsettoman naisen elämä on ihanaa: hän on vapaa, riippumaton eikä hänen tarvitse olla suhteessa vain ettei lapsi menetä isäänsä. Hänen ei tarvitse pähkiä kouluja ja päivähoitoja, ei herätä öisin, vanuttaa ruumistaan ja mieltään ja pinnaansa hyvän äitiyden nimeen. Ei kolmekymppisenä suonikohjuja tai virtsankarkailua. Ei jatkuvaa huolta pennusta, jolla ei olekaan järkeä päässään. Paljon omaa aikaa, omia harrastuksia, omia ystäviä. Paljon mahdollisuuksia jättää maailmaan muita jälkiä kuin synnyttämänsä olennot. Kun varaa äkkilähdön, voi alkaa pakata tavaroita. Tai ottaa kumppaninsa mukaan miettimättä, mistä lapsenvahdin saisi. Elämä ei ole iltaisin lasten kyyditsemistä harrasteisiin, uuden haalarin ostoa ja tappelua nukkumaanmenoista. Lauantaiaamua ei aloita Teletappien laalaa-tunnari kahdeksalta. Ihania puolia löytyy, niistä vain harvemmin puhutaan.
Lapsettoman elämän valinnut nainen kuitenkin voi tehdä valintansa siksi, että rakastaa lapsia. Niin paljon, että ei synnyttele niitä itsekkäästi ollakseen enemmän nainen vaan jättää synnyttämättä siksi, että tajuaa omat rajoitteensa kasvattajana ja äitinä. Tietää olevansa kärsimätön, vapaudenhaluinen, keskenkasvuinen tai liian vähän kiinnostunut elämään potan ja päiväkodin välissä. Lapsettomalla naisella voi olla henkisiä lapsia, niitä sukulaisten tai ystävien lapsia, joille voi antaa äärettömästi evästä, rakkautta ja kiinnostusta. Tarjota aikuisen naisen mallia, olematta äiti. Ei lasten tarvitse olla omia, eivätkä ehdottomasti täyteläisimmät aikuisen ja lapsen suhteet välttämättä aina ole vanhemman ja lapsen välillä. Vaikka äiti ja isä rakastaisivat lastaan kuinka, he eivät aina voi tarjota kaikkea.
Tämä kaikki syntyi siitä prosessista, kun tajuaa sittenkin rakastavansa omaa lapsetonta, rauhallista elämäänsä enemmän, kun tajuaa siitä luopumisen olevan rankempi hinta maksettavaksi kuin luopua koko lapsiajatuksesta. Ajattelin ensin olevani yksin, mutta sitten tapasin pari naista, jotka elävät täyttä elämää ilman lapsia. (Oi toki, on naisia jotka selittävät kuuluvansa lapsettomien ryhmään mutta viime hetkillä ennen 40 vuotta tekaisevat lapsen kuitenkin.) Näin, että se elämä on vaihtoehto, hyvä sellainen, se on ihanaa ja kamalaa kuten toisenkinlainen elämä.
Yhä suhtaudun itseeni varauksella sikäli, että enhän voi tietää, jos muutaman vuoden päästä kaalissani napsahtaa ja vetistelen potkuhousuja puristellen lastenvaateosastolla. Sitten pitää miettiä uudestaan. Mutta nyt on kulunut pian 20 vuotta kehon kanssa, joka olisi voinut tulla raskaaksi, mutta mieli ei ole tahtonut. Ei yhtäkään vauvaboomia. Paljon lapsia, joista pidän niin että sydän räytyy, mutta ei tahtoa omaan, ei tahtoa oman rauhan ja vapauden menettämiseen.
Jos joku tahtoo nyt älähtää minulle siitä, että 'ei lapsen hankkiminen oo vapauden menettämistä' niin pyytäisin huomioimaan, mikä määrä tässä maailmassa on asiaa, artikkelia, tukiryhmää, akkainlehteä ja normia pönkittämään VAIN tätä lapsenhankkimispäätöstä. Toisenlaista päätöstä ei juuri tueta, ellei kyse ole tahattomasta lapsettomuudesta, jolloin kyse on kriisihoidosta. Tässä on kyse tietoisesta valinnasta, jota hyvin harva loppuun saakka toteuttaa. Koska se on outoa, luonnonvastaista ja karmaisevan pelottavaa. Entä jos katuu sitten, kun on liian myöhäistä? Harvemmin puhutaan siitä, kuinka moni katuu toisenlaista päätöstään. Kuinka katkeraksi sekin voi ihmisen tehdä. Ja kyllä hittovie lapsen hankkiminen on rankka muutos, ihan turha väittää että voi tehdä kaikkea kuten ennenkin. Kyllä siinä naisen vapaus ja oma aika jää vähiin. Jos muuta väittää, joko valehtelee tai on varaa maksaa jollekin, joka hoitaa äidin virkaa.
Toivotan naisille rohkeutta nähdä ja valita oma ryhmänsä, ja elää sen mukaan onnellisena, hyvää etsien ja toisia valintoja kadehtimatta tai mollaamatta. Onnea ja jaksamista lapsettomille ja lapsilaumojen emoille. Yrittäkää lapsettomat vähän jaksaa ymmärtää emojen höpötyksiä, vaikka ne joskus käyvät hermoille. Yrittäkää emot joskus kiinnostua lapsettomien elämän tärkeistä jutuista. Samassa elämän veneessä tässä kuitenkin soljutaan.