Luoja miten vihaan fyysistä väkivaltaa, fyysisen ylivallan käyttöä! Se on miehinen etuoikeus ja sitä käytetään, kun tuntuu heikolta, kun pelottaa tai kun ei ole aivan varma. Tai kun vain halutaan voittaa, päihittää, opettaa tai nöyryyttää. Miten mahtavaksi sitä voi tunteakaan itsensä, kun jyrää 190-senttisellä varrellaan 30 senttiä lyhyempää ja kahtakolmeakymmentä kiloa höyhenisempää ihmistä! Silloin voi sanoa mitä vaan, olettaa mitä huvittaa ja toisen on myönnyttävä. Toisen on tunnustettava tekemättömätkin synnit, puhuttava itseään vastaan ja valehdeltava, jos isompi käskee. Toisena vaihtoehtona on tietty pitää kiinni ajatuksistaan ja ottaa turpaansa. Ja kun vannonut tehneensä sen, mitä ei ole ja kun on vaiennut totuudesta pelon nimissä, ei jäljelle jää muuta kuin nöyryytys. Ja häpeä.
Muista en tiedä, mutta fyysisen uhkailun ja alistamisen kohteena oltuani merkittävin jälkitunne oli häpeä. Häpeähäpeä, se syvän mustantukehduttava, kirkuvasti päin naamaa naurava häpeä. Häpeä siitä, ettei osannut ja kyennyt puolustamaan itseään. Häpeä siitä, että joutui sanomaan ja kokemaan ne asiat. Häpeä siitä, että raukkamaista pelkoaan teki mitä toinen käski. Häpeä siitä, että vannoi itsensä syylliseksi, rumaksi, tyhmäksi, väärässäolijaksi ja ilkeäksi toisen uhan alla. Vaikka kuinka järki sanoo, että häpeään syytä on vain uhkaajalla, ei uhan uhrilla, se ei auta. Häpeä on ja sen kanssa ei voi muuta kuin tuhertaa avutonta itkua, kirota sitä että on fyysisesti heikko, raivota omaa asemaansa ja vihata fyysisen ylivallan käyttäjiä. Vihata, halveksua ja sylkeä suustaan ulos heidän nimensä, ettei sitä enää tarvitsisi sanoa.
Vaikka kuinka yritän ymmärtää väkivallakkoja (onneton lapsuus, oman pelon kanavointi väkivallaksi, väkivalta tai sillä uhkaaminen on vain avuttomuutta hellanlettas) en sittenkään jaksa nähdä. Ymmärrän järjellä kasan olemassaolevia syitä, jotka siihen voivat johtaa. Mutta emootio ei edes kuuntele. Tunnepuolella on vain kiukkua, surua, häpeää, kostonhalua, avuttomuutta, pelkoa ja pienen lapsen nyyhkettä. Miten se paska voi ja uskaltaa tehdä minulle tämän? Ja yhä muistikuva ivallisesti nauravasta miehestä minun kokoonkäpertyneen, käsillä päätä suojelevan, ruumiini yllä vainoaa. Se tulee uniini, kun olen avuton tai loukussa. Se kertakaikkinen mitäänhätkähtämätön tunteeton iva, jota voi nauraa vain kuravellihousujen kuningas. Se voitonriemuinen iva, joka hohottaa, että saipas ämmä opetuksen, kyllä se nyt tottelee. Kun nyrkki puhuu tai edes aikoo avata suunsa, on pakko kuunnella. Kun olet itseäsi isomman kehon liiskaamana seinää vasten, on pakko ottaa räkäklimpit kasvoilleen ja olla nätisti. Kun pelkäät, mikään ei enää ole yksinkertaista; ei kotiinpaluu, ei kodista lähteminen, ei kauppaanmeno tai nauraminen.
Kuravellihousujen kuningas katsoo oikeudekseen murtaa fyysiset rajasi, tarttua, liiskata, huitoa, sylkeä, lyödä, läpsiä ja heitellä. Hän tulee ovien läpi ja kulkee perässäsi. Hän herkuttelee pelollasi; kulkiessasi valmiiksi kyyryssä, kauhusta hyhmäisenä, hänestä on oiva vitsi tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Hän hyökkää ja ottaa kuristusotteen kurkustasi, kuristamatta kuitenkaan ja kysyy kysymyksiä. Mitä mahdat vastata? Pidätkö yhä kiinni omasta mielipiteestäsi?
Kun sekopäisenä itket ja ryystät räkää, ja pyydät vääntyneellä äänellä, särkynein kasvoin, että älä lyö älä tapa älä tee pahaa, kuravellihousu nauraa ja matkii hassua vinkumistasi. Hän imitoi kurjuuttasi ja naurettavuuttasi. Et voi suuttua vaan silloin tiedät, että elämäsi ja terveytesi ei ole omissa käsissäsi, ei enää. Sillä hetkellä kun väkivallakko on kimpussasi, ei ole turvaa, ei poliiseista puhettakaan. Silloin ei ole erilaisia mielipiteitä tai oikeutta asettaa omia rajoja. Oma ruumis on väkivallakon hallussa, hän tekee sille mitä mielii. Nöyristele, ja hän on kimpussasi iänkaikkisesti. Puolusta itseäsi, ja edessäsi voi olla iänkaikkisuuteen siirtyminen. Ole hiljaa ja passiivinen, ja hän tekee kaikkensa saadakseen sinut reagoimaan. Ole kärsivä ja reagoi, ja hän tekee kaikkensa saadakseen pelkosi mannasta mahansa täyteen.
Joku repii henkisen väkivallan tässä vaiheessa esiin. Että on se yhtä kamalaa kuin se fyysinen. Onko? Kun yleensä fyysisen väkivallan juju on siinä, että se sisältää kummatkin. Henkistä vittuilua voi joskus päästä karkuun, suhteen lopettamalla tai lähtemällä pois. Mutta ei sellaisia vaihtoehtoja ole väkivallakon kanssa. Silloin kun väkivalta tapahtuu, olet täysin toisen vallassa: vittuiluun voi vastata, väkivallakon uhkailuun ei - ellei ole todella uhkarohkea. Vittuileva puoliso harvemmin kulkee perässäsi yöllä päästäkseen vittuilemaan sinulle lisää. Harvemmin suljet ovesi varmuuslukoin vittuilevan puolison takia. Vittuilun kohteeksi joutunut ei maksa kalliita operaatioita saadakseen kasvonsa näyttämään passikuvan esittämältä ihmiseltä.
Kuravellihousu, kusipää, saatanan mitävain. Vihaan niitä. En ikinä anna niille anteeksi. En ikinä unohda. Kiroan heidät, ja toivon että he mätänevät helvetin eteisessä pirujen hakkaamina. Toivon, että he joutuvat kuolemaan yksin ja vihattuina; yhtä yksin ja yhtä avuttomina kuin heidän uhrinsa. He tuhoavat toisten turvallisuudentunteen, koska heillä ei itsellään sitä ole. He sanovat, että oli pakko kun akka oli niin hankala. Kun nalkutti eikä totellut. Useimmiten vain väkivallan ja uhkailun kohteet ovat kaikkea muuta kuin hankalia: he ovat tottuneet myöntämään, olemaan samaa mieltä, nöyrtymään, syömään paskaa kaikilta lautasilta. Ja sitten vasta oletkin hankala ja tappolistalla, jos kaiken jälkeenkin yhä luulottelet itsesi olevan ihminen, jonkun arvoinen. Kuravellihousuhan on tehnyt kaikkensa kitkeäkseen sinusta itsetunnon, itsen arvostuksen ja turhat luulot ihmisoikeuksista. Hän on hukkuva hirviö, joka haluaa sinut hukuttaa siihen liejuun, jossa itse elää. Hän haluaa hakata sinuun sen pelon ja heikkouden, mikä hänessä itsessään on. Sääliä pitäisi, mutta halveksuntaa pidemmälle en pääse.
Jokaisen ihmisen perusvelvollisuus on tehdä ilmoitus jokaisesta väkivallakon toimenpiteestä (oli se kohdistunut itseen tai toiseen) poliisille, suoraan ja hyssyttelemättä. Olipa väkivallakon väkivalta sairaus tai ei, se on pyrittävä saamaan kuriin. Älä selittele itseäsi yllyttäjäksi, älä selittele naarmua vähäpätöiseksi. Väkivallakko riehuu täsmälleen niin kauan kuin antaa sen riehua. Jätä, muuta kaupungista, raportoi poliisille, kokoa ystäväsi joille kerrot koko tarinan häpeästä välittämättä, pyydä apua ja suojaa - sitä löytyy aina. Tee kaikkesi, jotta yksi väkivallakko jäisi riuhtomaan omaan sotkuunsa. Hän ansaitsee rakkautta ja myötätuntoa vasta sitten, kun ensin selvittää väkivaltaongelmansa. Sitä ennen väkivallakkoa on aivan turha yrittää rakastaa, sillä se rakastaminen muuntuu vain hakattavana olemiseksi.
Ja yhä, joka päivä, minä nostan hattua eräälle miesporukalle. Heitä oli viisi, hyviä kavereita, olivat viettäneet aikaansa yhdessä ala-asteelta lähtien. Aikuisikäisenä yksi heistä meni naimisiin ja saivat lapsenkin. Mies alkoi juoda, vietti aikansa kaupungilla - väkivallalla uhaten ja joskus sitä käyttäen vei vaimoltaan rahat, jotta sai juotavansa. Vaimo kävi äärihädässä sitten vauvan kanssa kysymässä parin kympin lainaa yhdeltä miehen kavereista, jotta saisi vauvalle vaippoja ja vähän ruokaa. Vaimolla oli itkevä vauva, mustelmainen poski ja silmissä pelkkää hätää ja pelkoa. Tässä vaiheessa miesporukka kokoontui: neljä kaverusta kävivät hakemassa viidennen kaverinsa mukaansa, veivät ajelulle ja pieksivät hänet perusteellisesti. Totesivat, että jos enää ikinä tarvitsee nähdä vaimon silmissä pelkoa, että jos ikinä tarvitsee vaimon kerjätä rahaa lapsen ruokaan, että jos ikinä enää edes arvelevat miehen vaimoaan huonosti pitelevän, pieksemisajelu toistetaan tarpeen mukaan. Tilanne kuulemma alkoi parantua, miehen elämä on yhtä sekaisin kuin ennenkin mutta ymmärsi kadota vähin äänin vaimonsa elämästä. Yksi ja vain yksi, mutta kuitenkin yksi tilastotapaus vähemmän. Malja sille.