Olen kolmekymppinen sinkku, vanhan kansan sanaston vanhapiika, uudemman polven vokabulaarissa joko menevä uranainen (jos tili ja kalenteri ovat täynnä) tahi epäonnistunut kranttu ämmä (jos tili ja kalenteri eivät ole täynnä). Usein kuulen sivukorvalla, kuinka 25 vuotta täyttäneessä ihmisessä on pakko olla jotain vikaa, jos se yhä hengaa yksikseen.
Usein tulee vastaan ajatus, että tärkeää on olla jonkun kanssa siksi, että olisi joku. Se nostaa statusta. Miksipäei-suhteen valinta on sosiaalisesti helpompaa, koska kukaan ei tivaa siitä selityksiä: on tärkeää olla 'kelvannut' jollekin kumppaniksi ja täten todistaa olevansa normaalia kansanosaa. Vaikeampaa ja epäilyttävämpää on selittää, että yksin eläminen on helpompaa jos ei aidosti voi rakastaa.
Olen minä usein syvästi kateellinen niille, jotka ovat löytäneet ihmisen. Jotkut jopa vaihtavat tarpeen tullen ihmistä, siirtyvät sujuvasti vuosien suhteesta parissa kuussa seuraavaan ja rakkautta sen kun riittää. Heillä on aina joku. En ole kateellinen siitä, miten he elävät, vaan siitä, että heillä on joku, joka elää vierellä. Itsellä joskus melkein usko loppuu omaan voimaan jaksaa kaikki yksinään.
Mietin, ajattelevatko suhteissaan elävät ihmiset ikinä sitä, mitä yksin elävän ihmisen elämä on toisinaan. Miten ihminen pienenee ja kärsii, kun kukaan ei halua eikä rakasta. Kukaan ei hyväile eikä helli. Kukaan ei vietä aikaa eikä nuku vierellä eikä ole paikalla eikä jätä pyyhkeitä lojumaan. Kukaan ei odota kotiin tai sotke omia rutiineja. Ja erityisesti, kukaan ei ole sylinä vastassa, se olkapää jota vasten voisi painaa pään.
Kun ei merkitse mitään kellekään, oikein erityisesti, lakkaa olemasta olemassa. Lakkaa vähän merkitsemästä itselleenkin. Tiina Pystysen kirjasta muistan lauseen "Olla olemassa, eikä kukaan tiedä". Sitä se on. Pahimmillaan.
Sosiaalinen elämä on hiljaista: kavereilla on kekkereitä, mutta yksittäistä ihmistä ei kutsuta pariskuntabileisiin. Luulin sen olevan jotain, joka menisi ohi keski-ikään mennessä, mutta saman surullisen ja julman ilmiön tunnisti eräs leskeksi jäänyt 60-vuotinenkin ihminen. Kolmas, viides tai seitsemäs pyörä koetaan kiusalliseksi. Se häiritsee parillisten tilaisuuksien rauhaa. Olisi kiva joskus päästä kysymään rysän päällä, miksi jotkut harjoittavat moista sorsintaa niille, joilla muutenkin voi olla juttukavereista huutava pula.
Yksin elämisessä on hyvät puolensa, suorastaan rikollisen nautinnolliset mahdollisuudet olla ja tehdä mitä haluaa. Muttakun. Jossain kohtaa alkaa kaivata asioiden jakamista. Onhan se hieno auringonlasku hieno yksinkin katseltuna, eipä siinä mitään. Kyse kun ei ole kyvyttömyydestä elää yksin tai epäitsenäisyydestä, jos kaipaa yhteyttä toiseen ihmiseen, lähimmäistä. Ajatusta siitä, että olisi jotain, joka olisi 'minun perhettäni'. Jotakuta, kenen kanssa voisi tehdä jotain mukavaa jouluna ja kesälomalla. Jotakuta, joka olisi tukena kun maailma potkii teräskärkisellä saappaalla, joka olisi jakamassa kakkua kun elämä väläyttää ihanimman hymynsä.
Enkä yritäkään vähätellä tympääntymistä jatkuvaan tumputtamiseen, yksin isossa sängyssä nukkumiseen ja kosketuksen puutteeseen.
Ystäviä on, mutta täysin vailla syytöstä oleva tosiasiahan on se, että jos ystävällä on kumppani tai perhe, se tulee etusijalla minuun nähden. Viime kädessä siis hoidan elämäni täysin yksin ja itse. Saan tukea ystäviltä, kullanarvoista tukea, mutta he eivät voi paikata elämänkumppanin tyhjää kohtaa.
Itse mietin, mitä ihmettä kesälomallani tekisin, mikä olisi kivaa yksin nautittuna. Suuri osa kavereista menee perheineen maalle tai viettää lomaa muuten vaan perhepiirissä. Onneksi on muutama yksin elävä ystävä, joiden kanssa voi vaikka mennä piknikille. Onneksi on muutama ystäväpariskunta jotka eivät saa päänsärkyä kolmannesta osapuolesta vaan voivat perustaa hetkessä iloisen kolmikon.
Ei, en koe olevani viallinen tai kranttu, fittimäinen natku. En etsi unelmien prinssiä tai miesmallimiljonääriä. Etsin aikuiseksi kasvanutta, lujan moraalisen ja henkisen selkärangan omaavaa, viisasta miestä. Kaiken maailman epävakaata aikapommia, menneisyydessään kiinni olevaa tehosekoitinta tai sitoutumiskyvytöntä seikkailijaa kyllä löytyisi, vaan kun ei kelpaa. Jos en halua ruveta äidiksi, terapeutiksi tai ilmaiseksi huoraksi, en ole kranttu vaan arvoni tunteva nainen. Tässä olisi kyse elämänkumppanuudesta ja vuorovaikutteisesta kasvusuhteesta eikä teinien vastuuta kiertävästä pillunlitkutusjutusta.
Nautin rauhasta, hiljaisuudesta ja omista touhuistani, mutta huomaan olevani perin juuri kyllästynyt yksin elämiseen. Se kaikki, mitä minulla on antaa, tuntuu menevän hukkaan. Minä menen hukkaan. Itsekkään elämän aika tuntuu vain olevan ohi. Se oli hyvää, mutta nyt tarvitsen ja haluan elämän jakamista kasvaakseni eteenpäin. Tarvitsee enää vain kävellä aurinkoisella kadulla vastaan sitä hyvää miestä, jonka tilanne on sama, ja joka välittömästi tunnistaa minut maailman ihanimmaksi olennoksi:)