Minusta tuntui että entistä elämääsi tulvi jokaisesta ovesta sisään, eikä
se jättänyt minulle enää tilaa. Jo päiviä sitten sinun selkäsi kertoi,
että hän on jo tullut takaisin vaikka on vielä poissa, ja näin miten
kärsit siitä, että et voinut olla minun etkä hänen. Me revimme sinua eri
suuntiin vaikka olisit tarvinnut tilaa ja rauhaa, tyyntä tuulta ja
hiljaisuutta. Siksi näin, että on aika lähteä.
Odotin itkua, jota ei tullut. Ei kyyneltäkään, sillä miten voisin itkeä
sitä, että tein oikein? Miksi surisin sitä, että tein rakkaalleni teon,
jota vain hellin käsin mieleen piirretään? Sinä olet antanut minulle
kaiken ja kiitollisuuteni ei koskaan anna tilaa katkeruudelle, jossitteluille.
En tiedä mistä sinä tulit, mutta me olimme etsineet toisiamme ja me löysimme.
Se on tärkeintä.
Kun repii käsivartensa irti itse, kestää sen jälkeen lähes mitä vain. Kun
sen näimme, valo muuttui sinisemmäksi, eikä mikään enää ollut kirkasta.
Tuuli alkoi puhaltaa ivallisemmin ja jäinen kuori kerääntyi liian raskaaksi
kantaa. Jääkuoren sisältä katselimme toisiamme tietäen, että kulkeudumme
kauemmas. Mutta sisälläni on lämpö siitä, että joskus ja kerran me olimme
samassa ajassa.
Minä lähetän uneni silittämään poskeasi, selkääsi, puhaltamaan lämmintä
ilmaa niskaasi, kertomaan miten olet kaunis ja puhdas, valkoinen ja loistava
sielu, joka kosketti minua ja teki minusta elävämmän.