Minä istuin eteisen lattialla ja pitelin pientä pientä päätäni ja itkin, itkin kuin se lapsi jonka äiti ei tule ikinä enää, ja sinä puit takkia ja sanoin, etten enää jaksa menettää sinua kertaakaan elämässäni.
Ei minun yksinkertainen mieleni käsitä, miten voit nukkua unia vieressäni, koskettaa, jakaa kanssani niin paljon, olla yhtä ja nähdä sen hetken pyhyyden, kun annat minulle kaiken saaden kaiken, ja lähteä, antaa vielä yksi lyönti sille, joka on jo kyyryssä elämän ja kuoleman edessä ollut polvillaan ja armoa pyytänyt ettei enempää tarvitsisi ja siksi pyysin sinua menemään pois.
Tulit takaisin, jäädäksesi, sanoit. Me näimme yön värit ja rannan viivan ja satukirjan järven punaisessa hohdossa, mustan metsän ja miljoona kiveä siinä puiden tarhassa, missä aaltojen äänet elivät. Me joimme aamukahvia ja luimme lehtiä, me olimme juuri pääsemässä johonkin, kun siivosit minut pois, isolla huitaisulla, ensin siksi että olin kelvoton, sitten siksi että joku muu oli rakkaampi ja lopuksi siksi, etten ollut kylliksi rakas edes kelvottomuuteen kyetäkseni. Olisi riittänyt, että olisit käskenyt minun mennä. Miksi sinä otit minulta senkin, että jotain oli?
Sait lyötyä pahasti, minua särkee usein, ei enää edes se, että sinua ei ole, vaan se, että ihminen jolle olin hyvä ja kaikkein paras ja pidin hellästi ja puhuin kipeää totta, raatelee ystävällinen hymy kasvoilla, polkee jalkoihinsa vailla tunnetta. Epäoikeudenmukaisuus on harhaa, vain kipu on totta.
Asetit helvetin käsiini, jotka olin ojentanut että pitäisit niitä hetken lämmittäisit omissasi. Selvisin siitä, pelkään että sinä et.
Se palava kipu sytytti liekin, joka on minussa ja on valoa, jota en voi väistää. Hymyilet minulle kuin lapsi, joka ei ymmärrä tekoaan. Minä olen sinulle ystävällinen kuin lapselle, joka värisyttää minua kauhusta, jolle sitä ei voi näyttää.
Kaipaan sitä ihmistä, joksi sinut kuvittelin. Minun on riisuttava siltä kaipuulta kasvot, ääni ja muistot. Jokaisella kerralla, kun irrotan veitsen itsestäni, minä vannon että se tekee minut vahvemmaksi. Jokainen kuolemani on uusi alku, tämän jälkeen minua ei tunne kukaan.
Istun lattialla ja pitelen pientä päätäni ja itken, itken kuin se lapsi, jonka äiti ei tule ikinä enää ja tällä kertaa lapsi sen tietää, ei vain epäile. Sinä puet takkia ja sanon, etten jaksa menettää sinua enää kertaakaan. Jonain päivänä en pidä päätäni, enkä itke, enkä välitä onko sinulla takki päälläsi vai ei, enkä menetä enää koskaan itseäni.