Sateen kynsien viiltämää taustaa vasten tunnen olevani paikallani. Niiden kuolevien tuulessa kieppuvien lehtien kaltainen, mennyt turha ja riistetty. Jos vain muistaisi, mistä puusta, mistä niistä oksista. Oletko nähnyt kiireetöntä pyörremyrskyä, kaiken merkityksestä piittamatonta, lopullista? Minä katselen sitä kaiken aikaa, eikä se liikuta minua.
Asun jääkuoressa, joka on arka ja kipuisa. Sanot, että rakastat minua. Vihaan sinua siitä, sillä kuori ei kestä painetta. Jos se nyt hajoaa, onko sen alla ketään minää, joka katsoisi säikähtyneenä maailmaa, johon on vasta kuoriutunut, jonka tuuli puhaltaisi untuviin? Niin kauan kuin en tiedä, olenko kuoren sisällä vai kuoressa itsessään, älä riko sitä. Ja kuitenkin, joku pieni ääni puhuu, että katso, olen tässä, ihan vieressä, en ole mennyt mihinkään. Mutta sen ääni tulee kaukaa.
Jäinen tahmea hyhmä peittää sitä mitä näen. En voi sanoa tuntevani. Ainoa tunne, joka joskus sälähtää kaiken läpi lämmittämään, on viha. Mieliteko ajaa kaikki ulos, pois, potkia jokainen esine ihminen muisto helvettiin jotta saisi tilaa uida yksinäisyydenpelossaan. Kuolemankauhussaan. Pehmeät kädet tuntuvat sääliviltä, vie ne pois. Lämpimät sanat kirveltävät, pidä pääsi kiinni. Hellyys ajaa ylös nukkuvan saatanan, vihaa minua koska en muuta osaa itsekään.
En tunne mitään. En tunne tunteettomuutta. Hätääntynyt älylapseni juoksee synapsien ruuhkassa etsimässä edes yhtä tunnetta, jota ottaa kädestä. Sen pienet jalat läpsyvät katuun ja minua naurattaa, juoskoon puolestani pentuparka. Mutta nauru kuristuu kurkkuun, kylkiluiden alla on betonia, sen paino tuntuu hetkittäin.
Pysy lähellä, mene helvettiin. Älä jätä minua tänne tämän armoille, ja anna minun olla. Mene pois ja tarvitsen sinua. Rakastan ja en tunne sinua kohtaan mitään. Rehellisempi en voi olla.