Unista läpikuultavana palaan viereesi, kiedon väsyneet jäsenet ympärillesi, käteni piirtää ohuen viivan vatsasi jäntevälle kannelle.
Vieraisilla, kanssakäymisen matematiikkaa, uuvuttavia yhtälöitä, mutta minun vierelläni, lähimpänä voima, johon nojasin hajanaisia ajatuksiani, jota kosketin kun väsyin, jonka vierellä ei mikään voinut minua vahingoittaa.
Ulkona, missä auringon veitsi helli silmäni nauraviksi, minä kutsuin voimaa nimelläsi. Sinä, joka nostit minut korkealle viileälle taivaalle vahvoilla käsilläsi, ja levitin käteni siiviksi sinun antaessa minulle voimaasi jotta saisin lentää. Annoit minulle sen kaiken, minkä vuoksi olen ollut olemassa, vain siksi että tahdoit. Siksi rakastin sinua, polvistuin, painoin kiitollisuudesta raskaan pääni jalkoihisi. Sinä ihminen annoit minulle sen mitä jumalat eivät, ja noustessani olit vanha mies, sillä aika näytti kynsiensä voiman, ja otin harmaan pääsi rinnoilleni, silitin ihoasi ja näin vain kauneutta.
Eikä minua herättänyt lämpö, ei rakkaus, ei kiitollisuus, ei aika. Minut herätti se, että minun siipeni syntyivät siitä miten käsiesi varaan laskeuduin veneeksi veden sisään. Minun lasinen uneni heijasti ajatuksen jostain mitä ei ole ollut ennen mikä on nyt kuin olisi ollut aina. Minä luotin.
Sellaisena sinisen yön hetkenä kosketukset tulevat osaksi unta, kaulaasi, kylkiesi luiden tuntua, lihaksen harjaa untuvaiselle rinteelle, nuolen sinua kuin pieni kissa, sinun liikkeesi ja nauttimisesi väreet kuin omani ja täynnä himoa sinuun, minä muistan uneni kuin sinut.
Herään himosta terävin silmin, sinun kätesi minussa ja ympärilläni, painat minua lähemmäs itseäsi ja itseäsi syvemmälle minuun ja tahtoisin tulla niin pieneksi että käsiesi painamaan kehtoon mahtuisin, rintaasi vasten, kaulasi suojaan.
Jokainen kerta sinua katsoessa on uusi ensimmäinen kun näen kauniit liikkeesi, lihaksiesi väreen, ihon pehmeän katoamisen luiden taa. Olen nälkääni nieleskelevä, sanaton, se joka ojentaa käden varoen etäisyyttä ja koskettaa lähelle päästäkseen. Sinun tuntusi on näkemääni kauniimpaa, ja vaikka olen vaeltanut kauan ja rauhattomasti, lepään selälläsi eikä silloin mitään ole, vain hiljaisuus ja hengityksesi pehmeys minä en tahdo menettää tätä hetkeä.
Tuntien jälkeen herään peittelemään meidät molemmat, niskasi kuin lapsen, ja minussa liikahtaa pieni säie jostain, joka vasta alkaa elää.