Niltsi makasi sammuneena hotellihuoneessa. Se oli lääppinyt tarjoilijaa ja raivonnut ohikulkijoille, että kuinka ne ei ikinä herää vitun ruususet. Ja sitten oksennellut paidalleen. Oli vasta perjantai. Niltsi ei yhtenäkään juhannuksena olisi ehtinyt uhota reisiä myöten järvessä, saati hukkua. Se on aina jotenkin pudonnut pelistä jo rannalla. Kaikessa.
Mä istuskelin hotellin aulassa, baarissa, rappusilla ja pihanurmella. Yritin keksiä edes jotain ajankulua vieraassa kaupungissa. En tuntenut muita kuin Niltsin ja ne kaksi, jotka nai kirkuen toisessa kerroksessa. Mua oli naiminen lakannut huvittamasta jo kauan sitten. Jotenkin vaan ne vaaleenpunaiset vehkeet stondiksessa oli aina kiinni ruumissa, jonka yläosassa oli pää, joka puhui kummia. Joiden sanoja en koskaan ymmärtänyt. En sitten ymmärtänyt niiden vehkeitäkään.
Mä lähdin kävelemään isoa nurmikenttää enkä välittänyt huitovista hahmoista kentän keskellä. Oli se golfkenttä, mitä sitten? Katsoin eteenpäin ja päätin, että munkaltainen nainen sai kävellä missä halusi. Kerrankin elämässään, ja ehkä vaan tämän kerran. Ei sieltä palloa päähän tullut, vaikka viivyttelin.
Kaikki vaati niin paljon tasapainottelua ja odottamista. Odotin mä palloa päähäni tai Niltsin ihmistymistä, aika oli samanlaista tahmaa joka ei etene. Mä jähmetyin jalustaani ja patsastelin päivieni läpi. Ei Niltsi huomannut mitään eroa siinä, koskiko sen krapulaista selkää kivestä vai ihosta tehty käsi.
Mä yritin silloin olla hyvä ja saada Niltsin huomaamaan sitä. Että se olis tajunnut, että mä olen harvinainen kukka. Mitä enemmän mä yritin sille olla hyvä, sitä enemmän se halusi olla rauhassa. Niltsin mielestä molemmille hyvä juttu tarkoittaa sitä, että mä odotan ja se valitsee hetket, jolloin se haluaa antaa rahtusen itsestään. Niltsi ei ole otettavissa, mutta mä olen saatavilla. Harvinaisen kukan on hyvä ymmärtää olevansa kuitenkin vain kukka, joita on miljardeja miljoonissa väreissä ja jonka laadun aina voi korvata muiden määrä.
Olisin voinut lähteä milloin vain, olisi pitänytkin. Mutta koska mun sydämen tilalla on kallio ja taivas, en mä voi ruveta leikkimään tavallista. Mun paikkani on ollut tässä. Mä olen asettunut Niltsin välteltäväksi ja välinpitämättömästi pideltäväksi, koska mun täytyy koetella voimaani. Ehkä mä toivoin joskus, että se heräisi ja näkisi kukan, joka on sen, antaisi vettä ja suojaisi tuulelta. Nyt mä olen jo laskenut käteni alas, sillä ei aurinko tullut lähemmäs kurkottamalla.
Mä hyväilin pensaan silmuja ja kävelin rannassa kivien päällä, juhannus ja kipeä vihreys. Mä olin pidellyt ihmisen sokeita sormia, antanut anteeksi etteivät ne koskaan löytäneet mun ihoani, mä olin hyväksynyt paikkani ja luottanut siihen mitä ei ole. Mä rakastin Niltsin kännistä unihahmoa raa'alla voimalla, tähän hetkeen kuuluvia ihmisiäni rakastin kuin suloisia eläimiä, joista ei ota selkoa mutta niilläkin on ihanat piirteensä. Kävelin tien varteen ja aloin liftata, enkä tuntisi huonoa omatuntoa siitä, että Niltsi palaisi tyhjään asuntoon. Ei se osaisi kaivata sellaista, mitä se ei ole koskaan huomannut olevan olemassa.
Eikä minua enää ole olemassa, en ollut kivestä tehty vaan kiveksi muuttunut, minä vain muutuin ihoksi jälleen ja hetken kuluttua, aivan pian minä...
...kävelen pehmeässä ilmassa kylmä ruoho jalkojeni alla, nuuhkin leikatun nurmikon tuoksua, olen nälkäinen ja janoa täynnä, silmäni palavat ja sydämeni ääriään täynnä, haluni kuumaa voimaa ja vierelläni rakkaimmat askelet, minä olen löytänyt lajini. Olen kukka olen eläin, kätesi vahvat ja lihasta, joka pitää minusta kiinni enkä tunne muiden katseita mutta sinun ajatuksesi luen tässä yössä ja tulevissa, olet puu jonka viisautta katson ylöspäin, olen kaunis mitä sinä suojelet olen aurinko joka valaisee olet taivaani missä keinua uneen