Turkoosi

Anja otti pinon metallisia levyjä, ja kantoi ne hihnalle. Anja käveli takaisin, ja otti pinon, ja kantoi, ja tuli takaisin. Kuten kaikki ne päivät, jolloin hänen oli ajateltava velvollisuuksia ja yhteiskuntaa. Halliin tullessaan hän ei ajatellut, ei ennen kuin käveli suuresta portista ulos, missä odotti jollain tapaa elossa oleminen. Tuoksuja, makuja, vapaus valita, ihmisiä joilla ei ollut haalareita.

Anja jätti pinon hihnalle, riisui rukkasensa ja käveli kahden poikkikäytävän läpi, kääntyi kulmasta ja näki joukon miehiä seisomassa tupakalla.
- Eikös Anjalla ole töitä?
Jari oli kova poika, ja osaston työnjohtaja. Jarin mielestä miesten kuuluu tupakoida porukalla, naisten pysyä lestinsä ääressä. Välillä sai itkuun asti selittää, että vessaan oli päästävä ja ettei sinne mennyt tupakalle. Anja yritti väistää porukkaa, mutta miehet yhdessä tuumin estivät väistön.
- No mihis nyt noin kova kiire, ei ainakaan sorvin ääreen!
Anja yritti ohi toiselta puolelta. Miehet liikkuivat kuin ameeba, yhtenä soljuvana olentona hänen eteensä. Anja pysähtyi. Tie oli tukossa. Hän palasi samaa tietä takaisin, rivakasti, pyyhki silmänsä haalarin hihaan.

Anja muisti vieläkin sen näyn: Jari housut nilkoissaan tehtaanomistajan vaimon paljaiden, lihavien reisien välissä. Pieni pano kesken pikkujouluja, hallin puolella. Anjan piti lukea juhlassa puhe, silmälasit olivat jääneet halliin. Eikä niillä silmälaseilla enää ollut väliä. Anja tiesi, että miesameebasta suurin osa oli ollut Jarin paikalla. Anja tiesi, eikä hänellä ollut siksi tilaa laumassa.

Silmälasit olivat rikkoutuneet vahingossa seuraavalla viikolla ruokatunnin aikana. Omistajalle oli kanneltu, että Anja jatkuvasti käy juoruamassa akkojen kanssa pukuhuoneessa. Anjaa oli puhuteltu. Osa työntekijöistä oli valistettu sillä, miten epälojaali Anja oli työyhteisölle. Joistakin hän oli puhunut suoranaisesti pahaa. Anja oli jo pitkään keskittynyt vain kantamaan pinoja hihnalle, olemaan välittämättä ihmisten pitkistä katseista ja lyhyistä pinnoista.

Anja näki unia, ja heräsi silmät ärtyneinä. Anja kävi joskus oksentamassa kesken työpäivän. Pinot olivat painavampia kuin ennen. Miten kauan selkä voi kestää painoa, Anja mietti, ja vastasi itselleen, että liian kauan. Niin kauan että se menee rikki. Vasta sitten älyää lopettaa.

Anjan unessa oli viimeksi ollut Timon kasvot. Miesameeban keskellä, kylmä hymy ja savua sieraimista. Anja oli joskus rakastanut Timoa. Ihmisten rakkaus on sellaista lajia, että se ei kestä. Eikä se velvoita edes inhimillisyyteen sen jälkeen, kun se on ohi. Timo oli se, joka oli viimeksi miesameebasta työntänyt kätensä ja tönäissyt Anjan hyllyä vasten. Se tuntui jotenkin pahemmalta kuin koko miesameeban huutelu yhteensä. Anja nosti pinon syliinsä, ähkäisi elättäneensä käärmettä povellaan. Viereisen pinon nostelija katsahti Anjaan kulmat kurtussa. Anja hymyili hänelle tekopirteästi, sanoi, että vanhoja sanontoja vain.

Vieläkin silmät sulkiessaan Anja saattoi muistaa miltä Timon läsnäolo tuntui, miltä hänen unensa kuulostivat. Se oli silloin, kun Anja ei vielä tiennyt. Eikä hän tiennyt vieläkään, miten tehtaanomistajan vaimon kuteminen liittyi häneen. Oli sitä ennenkin vieraissa käyty, eikä siitä tarvinnut maksaa muiden kuin petetyn puolison. Anja oli vain sattunut paikalle. Se riitti. Se riitti syyksi mihin tahansa.

Yöllä Anja istui tyynen, turkoosinvihreän veden äärellä. Hän oli istunut siellä vuosia. Kauan. Paikallaan. Liitänyt sen yllä, koskettamatta sen pintaa. Mikään ei enää koskettaisi sen pintaa, mikään ei koskettaisi häntä. Mutta turkoosin rauhan alla asui jotain muuta. Anja odotti sen nousua. Kauan. Paikallaan.

Aamulla pukuhuoneessa Sirkka, hänen ainoita kahvitovereitaan, ei vastannut huomeneen. Kuukausi sitten hän oli menettänyt Ainon ja Kirstin. Yhteensä jo yli kymmenen työtoveria, pian ei enää ketään kenen pöytään saisi mennä ruokalassa. Miesten puolella oli enemmän niitä, jotka puhuivat takaisin, mutta ei pidetty sopivana mennä heidän pöytäänsä. Mihin Anja menisi jos kaikki otettaisiin pois? Anja puki päälleen haalarin, kävi vessassa niistämässä nenän ja tajusi vasta kahvitunnin aikaan, että viereisen pinon kantaja oli eri ihminen kuin ennen. Roteva naisihminen virnisti ja sanoi nimekseen Heini.

Kun Heini oli ollut talossa kaksi kuukautta, hän änkesi itsensä ahtaaseen tupakkahuoneeseen Anjan seuraksi. Rupatteli niitä näitä. Kun ovi kävi, ja he olivat kahden, Heinin kasvot muuttuivat.
- Oletko sinä tietoinen näistä puheista, tästä tilanteesta täällä?
Anja nyökkäsi, mutta ei katsonut päin.
- Miten helvetissä sinä olet voinut?
Anja säikähtyi ensin, mutta näki Heinin silmissä kyyneliä. Heini itki siten miten hänen itsensä olisi pitänyt. Heini pelkäsi hänen puolestaan, koska hän itse ei enää kyennyt.
- Miten sinä olet jaksanut vaan olla täällä? Kun minua pelottaa sinun puolesta!

Heini laski käden Anjan olkapäälle. Anjan silmissä musteni. Sydän hakkasi liian kovaa, Anja pyysi anteeksi ja pakeni huoneesta.

Yöllä tyyni turkoosi pinta väreili. Anja muisti tunteneensa iloa, sillä maailmanloppu oli alkanut. Aamulla silmät olivat punaiset ja turvonneet.

- Oho!!
Miesameeban jäsen oli kävellyt kahdeksan metriä leveässä käytävässä juuri siitä kohtaa, jossa Anja käveli kantaen metallilevypinoa. Pino rojahti lattialle, jostain syystä yksikään painava levy ei ollut rysähtänyt Anjan päälle, vaikka hän makasi niiden keskellä. Kun Anja nousi kättään pidellen ylös, miesameeban jäsen käveli vihellellen jo kaukana.

Tehtaan omistaja katsoi Anjaa vakavin silmin.
- ...en minä sitä sano. Kommentit työstäsi ovat olleet aina myönteisiä. Olenhan minä itsekin nähnyt, että työsi teet siinä missä muutkin. Mutta onhan tämän loputtava. Niin monet kokevat sinut ongelmaksi täällä. En minäkään usko, että sinä olet pahojasi tehnyt, mutta työyhteisö pitää rauhoittaa. Nyt näyttäisi että rauha tulisi kätevimmin, jos sinä etsisit itsellesi toisen paikan.

Anja nyökkäsi, ja sanoi tekevänsä asialle jotain. Anjan päätä kivisti, kun hän käveli halliin ja yritti nähdä terävästi, hallin perälle asti. Tehtaan omistaja tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, ettei töitä ollut tarjolla. Mutta oli muuta, mitä tehtaan omistaja ei tiennyt, ja Anja tiesi. Kumpikin heistä maksoi siitä, mitä muut tekivät.

Epilogi I

Anja käveli uusi työsopimus kädessään halliin, ilman haalareita, hän marssi käytävää, kääntyi kulmasta, ja miesameeba nötkötti paikallaan.
- Eikös tosimiehillä ole töitä?
Anjan ääni oli julkea ja kova. Miesameeba alkoi epäröidä, se liikehti, ei enää yhdenmukaisesti, vaan osa oli väistymässä, osa jörötti paikallaan uskaltamatta liikkua.
- Eikös tosimiehet oikein kestä totuuden valoa ja siksi seisovat täällä hämärässä tupakalla? Ottaako moinen valo silmiin?
Miesameeba alkoi liikehtiä levottomasti, terävin nykäisyin.
- Mitä vittua sinä saatanan leveäperse oikein vittuilet?
Jari astui hänen eteensä leuka pystyssä. Kädet olivat suorina, mutta kämmenet nyrkissä.
- Teidän kullinkastajaisenne maksaa minulle sen verran, että on varaa sanoa. Teissä hemmetin vellihousuissa ja pieniegoisissa rusinamulkuissa on sisäistä tulta ainoastaan sen verran, että kykenette savustamaan minut tehtaasta, muuhun se ei riitä. Ja nyt helvettiin minun tieltäni!

Miesameeba väistyi, Anja pääsi ohi, Jarin nyrkki iskeytyin hänen selkäänsä. Vaikka kylkiluista kuului ikävä ääni, Anja puri hammasta eikä inahtanut. Hän kääntyi ja katsoi Jaria silmiin.
- Sinä saatanan kokovartalokyrpä, josta ei koskaan ole ollut kellekään naiselle muuta iloa kuin katsella häipymistäsi! Sinussa ei ole miestä edes sitä vertaa mitä on kapisessa koirassa. Koirat kun eivät osaa valehdella eivätkä ainakaan syytä paskakasoistaan muita!

Anja oli ottanut hyllystä putken käteensä, hänen äänensä murisi kuin eläimen. Hänen kylkeensä sattui, hän tiesi silmissään olevan kaikkea muuta kuin järjissään olevan ilme, hänen kanssaan ei enää voisi neuvotella. Jari pysähtyi, sopersi vitunhulluämmää, ja kääntyi kannoillaan, käveli reippaasti pois. Anja heitti putkenpätkän lattialle, sylkäisi miesameeban eteen ja lähti ulos, sinne missä on elämä.

Anja tiesi, ettei mikään siellä muuttuisi. Että hänen jälkeensä tulisi muita, joiden silmälasit olivat väärässä paikassa. Että keskenkasvuisten laumaolentojen syyllisyydentunto oli aina laitettava jonkun harteille, muuten laumaolento musertuisi. Eikä heitä kiusaisi, jos joku toinen joutuisi musertumaan heidän puolestaan.

Ei turkoosin veden alla oleva voima koskaan voisi herätä ja auttaa kaikkia. Mutta rannalla istuvan ja katsovan ihmisen elämän se muuttaa. Pitää vain uskoa tarpeeksi, ja uskaltaa kävellä laumojen läpi, ohi, yli.

Epilogi II

Anja heräsi. Hän oli nujuuttanut tyynyä ja selälläännukkujan korvat olivat kyynelistä märät. Hän nousi sängystä, puki ja joi kahvin. Rintaa puristi. Eilen hän oli syönyt yksin, pari hyvää miestyötoveria oli vaihtanut pöytää hänen tullessaan tarjottimineen. Tuntemattomien tehdasmiesten porukka oli naureskellut hänelle ja huudellut kipeästi käyviä herjoja - Timo oli kertonut heille Anjan luottamuksellisia asioita. Anja tiesi, miten silmät kuivuvat, kun ei enää osaa räpytellä silmiään - kun vain jää tuijottamaan ajatuksien tyhjyyteen, monta kertaa päivässä.

Uutta työtä ei löytynyt, kaupunki oli laman alla, eikä työnjohtaja sanonut voivansa suositella Anjaa. Jokainen päivä tehtaassa oli pientä kuolemaa. Anja mietti päivittäin, miten oudoksi elämä voi käydä. Yhtenä hetkenä ihminen on jossain, näkee jotain tai on jotain, ja se hetki ratkaisee seuraavien vuosien kulun. Ensin vain yksi tai kaksi lauman vahvinta näykkii, kun muut huomaavat että se on ihan luvallista, jopa suositeltavaa, he yhtyvät joukkoon, sillä yhteinen vihollinen yhdistää lauman yhdeksi perheeksi. Anja tiesi, ettei ollut paha ihminen, kuinka kauan hän jaksaisi tietää sen? Päivittäinen paine ajoi häntä kohti kuilun reunaa. Jos hän alkoi kyynelöidä töissä, ilkeän sanan tai väliinjätetyn tervehdyksen masentamana, se oli vain uusi todiste siitä, miten tasapainoton persoona Anja oli. Taistella ei voinut, puolustautuminen oli yksin mahdotonta.

Häneltä oli riistetty hyvän työntekijän maine, joka oli ollut hänen kunnia-asiansa. Hänet yritettiin murskata, työntää reunan yli. Timo antoi ilomielin käyttöön kaiken tietonsa Anjan yksityisistä asioista, joista riitti puhetta. Kukaan ei miettinyt, miten luotettavaa tietoa vihainen ex antaa. Timo oli kertonut vakavin naamoin näkemyksensä, kuinka Anjassa oli jotain pahasti vialla - hänhän oli huomannut sen suhteen aikana. Anjan pahin puoli oli Timon mielestä se, että hän mustamaalaili muita jatkuvasti.

Anja päätti, että tämä loppuisi. Tämä kaikki loppuisi pian, jollei tänään niin pian. Tavalla tai toisella. Hän ei voisi muuttaa mitään muuta kuin omaa elämäänsä. Hän ei kykenisi puhumaan kenellekään ennen kuin vuosien kuluttua. Mutta hänen voimansa saattaisivat riittää siihen, että hän pääsisi pois. Pois, kauas, turkoosin veden ääreen, veden jonka pinta on tyyni ja lämmin, jota vasten valo painautuu kuin rakastava iholle. Anja sulki silmänsä ja alkoi hyräillä.