Miltä tuntuu pitää rakkaintaan kädestä lähdön hetkellä ja ajaa puolitoistasataa lasissa puristaa kättä yrittää ehtiä puristaa kättä tajuta että toinen ei vastaa enää että toinen liukuu pois?
Puoli lapsuutta on lakaistu jalkojen alta. Äkkiä, ei varoituksia tai etiäisiä, ei aavistusta eikä armoa. Ei auta teknologia, ei tiede, ei ihmisen ylivertainen äly. Absoluuttisen asian edessä on avuttomuuden hetki.
Käytävän päässä odotetaan, hoitajan seuratessa pestään kädet ja voidellaan kirpeällä aineella, kaikki on hidastettua että varmasti ymmärretään missä ollaan ja miksi. Varoitetaan näystä, joka on edessä. Käsi on lämmin ja sitä puristan, kirurgi pitää puheen ja kertoo reflekseistä, eikä siteiden ja letkujen alta näy kuin purppuranpunaiseksi muuttunut silmä. Ainoa rytmi on kohina, kun kone hengittää. Pulssi nousee, kun kosketan ja pidän kiinni, käsi nytkähtää vähän, se oli viimeinen niin viimeinen. Totuus on kerrottu, mutta annettu pieni usko ihmeeseen.
Ei voi nukkua, koska odottaa sitä mitä eniten pelkää. Ja se tulee, puoli kolmelta aamuyöstä pitäisi päättää niin iso asia, ei mitään tehtävissä. Käytävän päähän uudestaan, enää ei tarvitse pestä käsiä, voi vain mennä ja koskettaa, ottaa käsi omaan käteen, silittää viileää ohimoa. Eikä hoitajan ja lääkärin hienotunteisesta puheesta enää ymmärrä, minä olen päättänyt olla vahvempi kuin koskaan, meidän on annettava lupa laittaa koneet kiinni. Napsahteluja, katkaisimia, napinpainalluksia, ja kone ei hengitä enää.
Puoli tuntia monitorissa menee sydämen finaali. Sydän päättää pitää kiinni kaikesta, se ei lopu, se menee nollaan, se nousee takaisin, kaikki on hiljaista, yhä 32 lyöntiä, hyvä jumala milloin tämä loppuu? On vain hiljaisuus, ohimo viileä, käsi on yhä lämmin, me emme usko tätä me emme usko tätä tätä ei tapahtunut.
Me menemme mykkinä ulos maailmaan, joka on muuttunut niin ettei sitä tunnista.
Ostan kaupassa huivia, myyjä esittelee kivoja silkkihuiveja ja kertoo, mitä kaunista niihin voi maalata. Minä en henno kertoa sille, että haluan juuri tämän siksi, että se sopii äidin paitaan, että sillä peitän leikkausarven, että huiviin ei maalata mitään, että äiti oli menossa isän kanssa 42-vuotishääpäivälomalle, ja äiti voi pahoin ja oksensi ja ei vastannut enää ja äidin käsi oli isän kädessä. Eikä kukaan voinut tehdä mitään, että se pieni purppurainen suoni meni rikki ja me menetimme ihan liikaa.
Äiti, 28.7.1941-18.2.2001 (virallisesti klo 02.42, lopullisesti klo 04.00).