Minä valitsin laatikon ja puuvillaisen paidan. Nainen seisoi lasku kädessä ja lisäsi siihen kaiken, mitä poimin hyllyltä tai osoitin. Minua vitutti. Teki mieli napata se lasku ja repiä, sanoa että harjoittaa muistia kuuntelemalla mitä ihmiset haluaa ja kirjoittakoon laskun jälkikäteen. Saatanan hyeena, joka elää siitä sekasorrosta, joka tekee ihmisistä arvostelukyvyttömiä ja voimattomia tinkimään.
Setä ja minä poltimme tupakat auton ikkunoista, asvaltti oli mustaa ja kiiltävää sateesta, jolta yritin tupakkaani varjella. Työnsin sedälle nenäliinan ja sanoin, että kyllä ihmisen pitää nukkua. Tuijotin sen käsiä, että jos ne irtoaa ratista, yritän pitää auton tiellä.
Meidät ohjattiin sivuun, sinne missä keittiön plikat istuu työtakeissa lastauslaiturilla maitolaatikoiden päällä tupakalla, ne nauraa melkein kirkumalla ja liha-auton miehet hymyilee rivosti. Autotallien ovet lepattivat selällään ja melkein jokaisessa oli aukilevitettyjä pilluja tai valtavia tissejä, kasvoista ei saanut selvää eikä niistä kai kukaan kiinnostunut ollutkaan. Siellä olisi keittäjien räkäisen naurun ja kuljettajamiesten rasvaisen huutelun seassa osattava löytää rauha ja hartaus, jolla mennä kappeliin ristinkuvien ja kynttilöiden läikkeeseen.
Tiesinhän minä että se on ollut kylmäkaapissa. Se on puettu minun valitsemaan paitaan ja sukkiin ja asetettu laatikkoonsa, luomet suljettu ja pitsireunainen peite vedetty peittämään se lopullinen tosiasia, ettei sydän lyö, eikä rinta kohoa hengittämisen voimasta. Sen liha oli raskas ja kylmää kylmempi, ja niin kauhealla intensiteetillä kuollut. Kasvot olivat unessa, mutta jokainen meistä pidätti huutoa kun kosketti sen olkapäätä tai poskea. Miten poissa voi joku olla, miten niin poissa voi joku olla missään, minä hoin itseni sisällä ja avasin silmäni vielä aukinaisemmiksi - nähdäkseni kaiken lopullisuudesta.
Minä lauloin koko matkan. Eikä ihmisen matka kulje maasta jälleen maaksi vaan kohdun lämmöstä kylmäkaappeihin, metalliovisiin, valtava- kahvaisiin kaappeihin, joissa on kolme hyllyä ja ne huokaisevat hiljaa, kun ne suljetaan.
Illalla aina ennen nukahtamista katselen silmieni sisään palaneita kuvia kynttilänhohteisesta ihmisestä. Enkä saa niitä kuvia katoamaan ennen kuin aamulla kuljen elävän maailman valkoiseen valoon. En tiedä, onko se valkoisempaa kuin ihmiseni niellyt mutta kirkkautta kumminkin, jota olen alkanut katsoa valppaammalla katseella.