- Mikset sä koskaan vaan ole? Sä aina vaan pelkäät, ja analysoit.
Opin analysoimaan selvitäkseni hengissä. Jokainen lihas jäykkänä, valmiina reagoimaan, äärivalppaana pysyi hengissä. Tuijotin suupieliä ja niiden väreitä, käsien kaarien nopeutta vahtasin ja kuuntelin äänensävyjen portaikkoja voidakseni ehtiä ennakoimaan, estämään ja muuttamaan ennalta tulevaisuutta. Se oli henkiinjäämisvaiston tuote, huippuunsa hiottu kyky ja lähes paranormaali taito arvata ja nähdä kaikki sekuntia ennen kuin se tapahtui, ja vaikka ei ehtinyt sitä estää tapahtumasta, ehti sentään jo muutamassa sekunnissa juosta muutaman metrin. Nyt se on paljastunut tappavaksi rutiiniksi, joka polttaa hapen sielun ilmasta ja rikkoo kivenmurikkana keltaista valoa heijastavat peilit.
En tiedä miten Ollaan. En tiedä miten Eletään. Elämisen sijasta minä analysoin. Analysoin, siis olen olemassa.
Haaveilen asettuvani joskus keskelle elämisen tuntua, suureen ja kuumaan ytimeen olemista, uskon että lihakseni vapautuvat ja alan hengittää suurin vedoin uutta ilmaa. Ravistelit joskus minua. "Rentoudu!", sanot ja ravistelet uudestaan. En ymmärrä, mitä minulta haluat. En tiedä, mitä on olla rento. Olen liian kauan yrittänyt levätä levottomissa syleissä. Olen liiaksi yrittänyt nojata maanvyörymiin.
Asioita, joita ei tarvitse miettiä, itsestäänselvyyksiä ja perusjuttuja. Katson katse täynnä tyhjyyttä, kun puhutaan asioista, jotka ovat tietystiä täynnä, menneet vain minulta niin ohi, etten tavoita niistä edes ääriviivaa. Olla, levätä ja elää.
Jos hetkeksi päästän maailman silmistäni, suljen silmäni levottomia unia katsomaan, kaikkeus kaatuu. Jos hetkeksi uskon, että olet vieressäni vielä huomenna, sinä lähdet kuin et olisi koskaan ollutkaan. Minä tarvitsisin aikaa, mitä ei kellään enää ole. Minä tarvitsisin aikaa tottua, tarkastella, oppia ja olla, aikaa rauhoittua toisen läsnäoloon, aikaa tottua ajatukseen, että lähtiessään se tulee aina takaisin. Luottamus on verso, jonka tulisi saada kasvaa suureksi puuksi.
Ihmiset tivaavat minulta olemista, luottamusta. Minusta he kulkevat ovistani sisään ja porteistani ulos kolinalla, hetkeksikään pysähtymättä ja jäämättä, liikenne on kuin rautatieasemalla ruuhka-aikaan. Seison sivussa ja katson heidän vauhdikasta ohimarssiaan, annan heidän tulla ja mennä. Joku heistä juoksee kiireesti sisään, toteaa ettei itse asiassa ole siellä ollenkaan, ja nauraa minulle, koska en osaa Olla Vain, ja syöksyy samassa ovesta ulos. Hän ei edes nähnyt vilkutustani, kuullut kun sanoin hei-hei. Kun ihmiset käväisevät nopeasti kääntymässä ja katoavat sitten, kun se on tapahtunut kymmeniä ja satoja kertoja, ei enää usko sanoihin. Vain se, jolla on runsaasti aikaa, voi kesyttää ketään. Vain se, jolla on aikaa jäädä, voi antaa kullankeltaisen värin.
Muistan tarkasti ne muutamat hetket, jolloin maailman vyöryntä pysähtyi, jolloin lepäsin kuin nukkuva peloton peto, ihmettelin hetken hiljaisuutta ja rauhaa. Minussa hymisi, minä siis Olen Ollut, olen hetken levännyt. Vapauttanut kehoni kantamasta maailman painoa, päästänyt irti ohjaksista joita minulla ei ole. Levittänyt siivet, ja luottanut tuulen kykyyn kantaa. Minä olin niinä hetkinä rakas ja kesy. Minun sisälläni oli keltainen aurinko, hellää tulta ja tuntuvaa valoa. Olen kokenut sen, mitä kohti tahdon kulkea. Tiedän, mitä tahdon ja rakastan sitä, kun olen sen saanut.