TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Katsaus sosiaalipsykologian historiaan: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Eurooppalaisia alkujuuria:

Wundt ja kansainpsykologia

Wundt kokeellisen psykologian pioneerina
Yliopisto modernin ajan alussa
Dilthey: luonnon- ja hengentieteet
Wundt kahden maailman välissä
Kansainpsykologia
Muita vaikutteita ja Wundtin vaikutuksia

Psykologian eriytyessä vuosisadan alussa omaksi tieteenalakseen oli monenlaisia käsityksiä siitä, millaista ihmistä tutkivan tieteen pitäisi olla ja mitkä olisivat sille sopivat tutkimusmenetelmät. Wilhelm Wundtin tuotanto on esimerkki näistä sisäisistä ristiriidoista. Hänet luetaan toisaalta kokeellisen psykologian perustajiin, toisaalta hänen mielestään ihmistä ei voinut tutkia samoin kuin luontoa. Wundtin "kansainpsykologia" oli yhdenlainen sosiaalipsykologian edeltäjä, joka mm. antropologisine aiheineen antaa kuvan tuon ajan ihmistieteitten eriytymättömyydestä.

Wundt kokeellisen psykologian pioneerina

Psykologia syntyi erillisenä tieteenalana Saksassa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tieteellinen psykologian synty ajoitetaan usein siihen, kun Wilhelm Wundt perusti Leipzigiin 1879 ensimmäisen kokeellisen psykologian laboratorion, joka pitkälle toimi esikuvana muille myöhemmin perustetuille tutkimuslaitoksille. Lääkärinkoulutuksen saanut Wundt oli myös pitänyt kaikkien aikojen ensimmäisen tieteellistä psykologiaa käsittelevän kurssin Heidelbergin yliopistossa 1862. Hän toimi Leipzigin yliopiston professorina 1875-1917 tutkien aistinfysiologiaa ja aistimusten psykologiaa.

Siinä, missä aikaisemmin psykologiaa oli voinut tutkia täysin pätevällä tavalla nojatuolissaan rationaalisen analyysin avulla omin päin, Wundt painotti kokeellisen tutkimuksen välttämättömyyttä. Laboratoriossaan Wundt selvitti luonnontieteelliseen täsmällisyyteen pyrkien muun muassa fysikaalisten ärsykkeiden suhdetta niistä saataviin aistimuksiin ja havaintoihin. Kokeista löydetyt säännönmukaisuudet Wundt sitten puki matemaattisten lakien muotoon, jotka Wundt niputti edelleenkin käytetyllä fysiologisen psykologian nimellä. Sitä käsittelevä teos Grundzüge der physiologischen Psychologie (1873-74) on eräs psykologian historian merkkiteoksia.

Tämä on se puoli, "psykologi Wundt", joka hänestä useimmiten mainitaan esiteltäessä hänet nykyaikaisen tieteellisen psykologian edelläkävijänä. Wundtin tutkimukset eivät kuitenkaan rajoittuneet kokeelliseen psykologiaan ja tämä puoli esittäytyy "tieteellisen psykologian" kannalta lähinnä suuren psykologin oudolta harharetkeltä. Vuonna 1862 asetti nuori Wilhelm Wundt kolme tavoitetta: perustaa kokeellinen psykologia, tieteellinen metafysiikka ja kansainpsykologia.

Metafysiikasta puhuminen on hieman outoa siihen nähden, että Wundt oli omalla alueellaan yksi kokeellisen tieteen pioneeri. Kokeellisen menetelmänhän piti olla juuri yhtäältä irtiottoa metafyysistä spekulaatioista ja Wundt katsoikin, että sillä voitaisiin ratkaista joitakin aiemmin pelkästään filosofisesti pohdittuja kysymyksiä. Wundt ei kuitenkaan uskonut, että kaikkia psykologisia ilmiöitä voisi tutkia luonnontieteistä lainatuin menetelmin: laboratoriokokeita saattoi hänen mielestään soveltaa vain psyykkisten alkeistoimintojen selvittämiseen, mutta monet kysymykset joutuisi jättämään monet asiat kokonaan toisentyyppisillä lähestymistavoille.

Alkuun

Yliopisto modernin ajan alussa

Keskiaikainen yliopisto koulutti opiskelijansa perinteisiin lääketieteen, lain ja kirkon ammatteihin. Humboldt loi nykyaikaisen yliopiston perustaessaan uudelleen Berliinin yliopiston 1809. Näihin aikoihin saakka useimmat yliopistot olivat keskiajalta lähtien tarjonneet »vapaista taiteista» (lat. artes liberales) koostuvan perusopetusohjelman. Kyseessä oli alkujaan antiikin Roomassa Kreikan henkisen perinnön pohjalta kehitetty tietojen ja taitojen kokonaisuus, jota pidettiin nimenomaan vapaalle sivistyneelle miehelle kuuluvana. Vapaita taiteita oli seitsemän: perustan muodostivat trivium, johon kuuluivat grammatiikka (kielioppi), retoriikka (puhetaito) ja dialektiikka (väittelytaito), ja korkeam-man opetuksen muodosti quadrivium, johon kuuluivat aritmetiikka, geometria, musiikki (mukana myös runous) ja astronomia. Näitä opiskeltuaan opiskelijat etenivät sitten ammatilliseen tiedekuntiinsa, joita oli käytännössä kolme: lääketieteellinen, lakitieteellinen ja teologinen tiedekunta.

Yksi uusi elementti tässä uudessa saksalaisessa yliopistossa oli erilaisten ns. Wissenschaftien ("tieteiden") ilmaantuminen. Tämä tarkoitti käytännössä vanhojen oppialojen sirpaloitumista yhä uusiksi tietouden tai tieteen erikoisalueiksi. Humboldtin oma ala oli vertaileva kielitiede. Sen lisäksi ilmaantui mm. fysiologia, botaniikka, kemia ja myös psykologia. Uudessa humboldtilaisessa yliopistossa aikaisemmin käytännön ammatteihin suuntautunut koulutus muuntui luonteeltaan enemmän tutkijankoulutukseksi, joka saattoi ammattina olla nyt myös opiskelujen varsinainen päämäärä.

Wundtin aikoihin saakka esimerkiksi psykologiset pohdiskelut olivat liittyneet filosofiaan, joka puolestaan oli ollut lähinnä teologien aluetta. Hans Ebbinghaus ilmaisi 1908 tämän hämmentävän tosiseikan esittämällä, että »psykologialla on pitkä menneisyys, mutta lyhyt historia». Tässä historia viittaa psykologian lyhytikäisyyteen positiivisen tiedon ja tieteen alueena, mutta menneisyys viittaa näkemykseen siitä, että tieteenalan silloista problematiikkaa olisi käsitelty jo paljon pidempään.

Alkuun

Dilthey: luonnon- ja hengentieteet

Wissenschaft-tradition synty merkitsi vedenjakajaa keskiaikaisen ja modernin yliopistolaitoksen välillä ja synnytti runsaasti saksalaisten yliopistojen piirissä "erilaisia Wissenschafteja" koskevaa kiistelyä: mikä on erilaisten tiedonalojen luonne, missä niiden rajat kulkivat, minkälaiset metodit ja tieteenfilosofia niiden alueeseen kuuluisivat. Tärkein näissä keskusteluissa tehty erottelu koski Naturwissenschaftia ja Geisteswissenschaftia. Tämä jaottelu vastaa suurin piirtein sitä, jos edelliseen laskettaisiin luonnontieteet ja jälkimmäiseen sekä humanistiset tieteet että yhteiskuntatieteet. Institutionaalisesti samantyyppinen erottautuminen tai työnjako oli löydettävissä myös Englannista, jossa Royal Society of London edusti luonnontieteitä ja British Academy "kaikkea muuta".

Saksalaisella maaperällä tärkeä keskustelija näiden kahden tiedonalueen esiintuojana ja niiden erojen perustelijana oli Wilhelm Dilthey (1833-1911) erityisesti teoksessaan Einleitung in die Geisteswissenschaften (1883). Dilthey mukaan luonnontieteellisen Naturwissenschaftin ja ihmistä, yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria tutkivan humanistisen Geisteswissenschaftin ero on perustavanlaatuinen. Dilthey ei kieltänyt sitä, että ihminen on tietynlainen psykofyysinen kokonaisuus, jota myös luonnontieteet saattavat tutkia. Kuitenkin jos luonnontieteet pyrkivät selvittämään vaikkapa miten luonnontapahtumat vaikuttavat ihmiseen, niin humanistiset tieteet ovat ihmisen vapaata ja päämäärähakuista toimintaa tutkivia. "Mykkää" luontoa tutkivista tieteistä poiketen Dilthey arveli, että sosiaaliset tosiasiat ovat ymmärrettävissä "sisältäpäin". Näiden tutkija pystyy loihtimaan ne omasta itsestään, omiin sieluntiloihinsa kohdistuvien havaintojensa pohjalta. Pyrkiessään ymmärtämään sosiaalisia ilmiöitä tutkijalle on mahdollista virvoittaa historiallisen maailman jäljentämistä tunteiden ja intohimojen temmellyksellä.

Hengentieteiden peruselementtinä on Diltheyn mukaan välitön sisäinen elämys (Erlebnis), jossa ihminen tulee välittömästi tietoiseksi olemassaolostaan maailmassa. Eri ihmisten henkinen samankaltaisuus mahdollistaa myötätunnon, myötäelämyksen ja sympatian. Tähän pohjautuu »hengentieteiden» metodi, ymmärtäminen, ts. muiden ihmisten sisäisen maailman, heidän toimintansa motiivien ja kulttuurin tarjoamien symbolien selvittäminen ja tulkinta. »Luontoa me selitämme, mutta hengenelämää ymmärrämme», oli Diltheyn pääväittämä.

Koska ymmärtämisen perustana oleva välitön elämys on varsin pitkälle yksilöllinen, kiisti Dilthey mahdollisuuden yleiseen sosiologiaan ja historianfilosofiaan, joista jälkimmäistä hän moitiskeli sidonnaisuudesta uskonnolliseen metafysiikkaan (esim. Hegeliin). Yhtä kielteisesti Dilthey asennoitui positivistiseen sosiologiaankin. Hän moitti Comtea, Milliä ja Spenceriä terminologisesta hämäryydestä, epätieteellisestä kaavamaisuudesta ja karkean naturalistisesta metafysiikasta. Yhteiskuntakokonaisuutta tutkivan sosiologian sijaan Dilthey arveli vain tieteenhaaroittain (psykologia, kansantiede, kulttuurijärjestelmien ja sosiaalisten organisaatioiden tutkimus) jakautuvien analyyttisten erikoistutkimusten voivan tuottaa hedelmällisiä tuloksia.

Olennaisena piirteenä kaikessa Geisteswissenschaftin piiriin kuuluvassa tutkimuksessa Dilthey näki kehittyvän historian ja historiallisen tiedon, jota ilman koko tiedonala ei olisi mahdollinen. Dilthey esitti epäilyksiä myös sille, kuinka pitkälle psykologia voi samaistua luonnontieteisiin. Hän ei myöskään uskonut introspektion mahdollisuuksiin, vaan katsoi että myös ihmisen mieltä olisi tutkittava historiallisella tutkimuksella ja ymmärtävällä metodilla.

Alkuun

Wundt kahden maailman välissä

Samaan tapaan kuin Dilthey myös Wundt esitti, että ns. korkeampia mentaalisia prosesseja ei kyettäisi tutkimaan kokeellisin menetelmin tai ylipäätään muotoilemaan niitä koskevia kysymyksenasetteluja luonnontieteiden edellyttämään formaaliin muotoon. Tämä johti Wundtin väheksymiseen nuorten ja radikaalien positivismia edustavien psykologien taholta, jotka koettivat demonstroida miten esimerkiksi muistia tai ajattelua voitaisiin tutkia luonnontieteellistä koetta jäljittelevällä koeasetelmalla; esimerkiksi Ebbinghaus tutki muistia merkityksettömillä tavuilla ja sai aikaan matemaattisia käyriä muistin toiminnasta, jotka sitten abstrahoitiin säännönmukaisuuksiksi eli eräänlaisiksi laeiksi. Heidän kannaltaan kokeellisen psykologian perustajana Wundt ei ollut tarpeeksi empiristinen ja tieteellinen, vaan sortui metafysiikkaan, joka ei mahdollistaisi psykologian "tieteellistymistä".

Näiden kokeellisesti suuntautuneiden psykologien keskuudessa psykologian "tieteellistäminen" tarkoitti pikemminkin tieteenalan siirtämistä Naturwissenschaftin piiriin kuuluvaksi tieteeksi. Psykologisen tutkimuksen kannalta tämä tarkoitti psykologian rajaamista yksilötutkimukseksi ja erilaisten lainalaisuuksien etsimistä tutkituista yksilöistä kokeellisilla menetelmillä. Samalla psykologian tutkimusalueelta poistettiin historia, kulttuuri ja sosiaaliset ilmiöt. Tätä ihmiskuvaa ja tieteenfilosofiaa kannattavan psykologian piirissä Wundtin kansainpsykologiaa on näyttäytynyt omituisena, ehkä kiusallisenakin harharetkenä, eksymisenä "aidosti tieteellisen" psykologian linjalta. Kokeellisen psykologian linjan kehittyessä 1900-luvun puolella Euroopassa strukturalismiksi ja Yhdysvalloissa behaviorismiksi Wundt kirjoitti kansainpsykologiaa käsittelevää suurteostaan.

Alkuun

Kansainpsykologia

Wundt perusti jo vuonna 1859 Moritz Lazaruksen ja Hermann Steinthalin kanssa julkaisun nimeltä Kansainpsykologian ja kielitieteen aikakauskirja, joka ilmestyi vuoteen 1890. Lehden nimi kuvaa sitä kiinteää yhteyttä, joka »kansanhengen» ja kielen välillä tuolloin nähtiin. Kansainpsykologian perusperiaate oli, että ihmistutkimus ei voi olla pelkkiä abstraktioita, metafyysisiä pohdiskeluja eikä yksilöjen ja heidän ominaisuuksiensa selvittämistä. Nimenomaan »korkeampien hengentoimintojen» (esim. ajattelu) Wundt arveli liittyvän alkuperiltään läheisesti »monien ihmisten vastavuoroiseen toimintaan». Tämä tarkoitti psykologian kannalta sitä, että kokeellisen psykologian lisäksi tutkimus pitäisi kohdistaa muilla menetelmillä siihen yhteisöön tai yhteiskuntaan, johon ihmiset kuuluvat.

Wundtille "toinen psykologia", kansainpsykologia, oli ihmistutkimusta historiallisesta ja vertailevasta näkökulmasta, jossa eriteltiin yhteiskunnan rakennetta, sen tapoja, tottumuksia ja kehityksen päälinjoja. Kansainpsykologia tutki »kansansielun» tai »kansanhengen» ilmentymiä, kieltä, mytologiaa, uskontoa, myyttejä, magiaa, taidetta, kirjallisuutta, oikeusjärjestelmiä ja sukulaisuusjärjestelmiä. Kansainpsykologia tutki niitä mentaalisia seikkoja, jotka ovat muotoutuneet yhteisöllisessä toiminnassa, eivätkä siten ole selitettävissä viittaamalla mihinkään yksittäiseen tietoisuuteen. Elämänsä kahtena viimeisenä vuosikymmenenä (1900-1920) Wundt julkaisi kymmenosaisen teossarjan Völkerpsychologie. Se käsittelee historiallisella ja vertailevalla otteella kielen, myyttien ja tapojen yhteyttä ihmisen toimintaan. Teokset sisältävät yksityiskohtaisia kuvauksia eri kansojen kielellisistä erikoisuuksista, uskonnollisista käsityksistä ja erilaisista käytännöistä, joita Wundt oli koonnut mm. kielitieteilijöiden ja antropologien selostuksista.

Wundtin projekti ei kuitenkaan ollut pelkästään Diltheyn Geisteswissenschaftille ominaiseksi määrittelemää "ymmärtämistä". Vähintään yhtä paljon Wundtin tavoitteena oli luoda psykologisesta näkökulmasta tehty evoluutiokertomus ja historianfilosofinen tarina ihmiskunnan kehityksestä. Hän mm. esitti, että ihmiskunnan kehityksessä on ollut neljä vaihetta: alkukantainen ihminen, toteemiaika, sankareiden ja jumalten aika ja varsinainen »ihmisyyden vaihe» (humanity). Tämä ei Wundtin mukaan ole välttämättä viimeinen vaihe, mutta sille on ominaista kulttuurin kautta omaksuttu idea persoonallisuudesta ja ihmisarvosta, joka ei ole sidoksissa heimoon tai valtioon.

Kaiken kaikkiaan Wundt ilmeisesti etsi mielen yhteisöllistä ja kulttuurista alkuperää ja siinä esiintyneitä kehityslakeja. Wundtin "hengentieteellistä" projektia voisikin pitää yrityksenä tehdä sen puolella sama, mitä Darwin oli tehnyt teoksellaan Lajien synty (1859) biologian osalta. Analogian osuvuutta lisää se, että samoin kun Darwinin todisteluissa, myös Wundtin kansainpsykologiassa juuri vertaileva menetelmä oli keskeinen. Suurten historiaan liittyvien arvoituksien ratkaisuyrityksenä Wundtin tiede oli epäkäytännöllisyydessään myös lähempänä filosofiaa kuin kliinistä psykiatriaa tai soveltavaa psykologiaa.

Kansainpsykologia vastatuulessa

1920-luvulla mm. Sigmund Freud hyökkäsi niitä näkemyksiä vastaan, joita Wundt oli muotoillut eksogamiasta ja uskonnon kehityksestä. Psykologian valtavirran puolella Wundtin kansainpsykologia sivuutettiin lähes tyystin. Kansainpsykologiaa voi pitää eräänlaisena "sosiaalipsykologiana", mutta se ei juurikaan vaikuttanut siihen sosiaalipsykologiaan, joka Yhdysvalloissa vakiintui 1950-luvulla kokeellisen psykologian osa-alueeksi, mm. ryhmädynamiikaksi, asenne- ja asennemuutostutkimuksiksi. Kuitenkin vielä 1935 vuoden laitos useaan otteeseen uusitusta teoksesta The Handbook of Social Psychology sisältää samantapaisia evolutiivisia painotuksia ja vertailevaa otetta kuin kansainpsykologia; se sisältää mm. kasvien ja eläinten yhteisöllisen elämän tarkasteluja, "rotu-" tai kulttuuripiireittäin tehtyjä ihmisen sosiaalihistorioita, pohdintoja kielen, magiikan ja fyysisen ympäristön merkityksestä »sosiaalisissa ilmiöissä».

Myöhemmin myös sosiaalipsykologian puolella olennaiseksi kysymykseksi muodostui pesäeron tekeminen metafysiikalta vaikuttaviin asioihin ja yritys tehdä siitä ihmisen sosiaalisesta käyttäytymisestä positiivista tietoa tuottavaksi tieteenalaksi, josta olisi myös hyötyä erilaisissa sosiaaliteknologisissa sovelluksissa tai yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittelutyössä. Niinpä Wundtin edustama tutkimuslinja tyrehtyi sekä "kansainpsykologiana" ja muodostui vierotuksi lähestymistavaksi sekä psykologian että sosiaalipsykologian puolella. Wundtin kansainpsykologian ainekset eivät suodattuneet siihen tieteeseen, joka myöhemmin vakiintui sosiaalipsykologian nimikkeen alle. Siitä ei myöskään jäänyt elämään käsitteitä, teorioita tai linjakkaita yleistyksiä. Wundtin massiivinen teossarja oli kuitenkin monipuolinen ja myös luettu. Robert M. Farr katsookin Wundtin kansainpsykologian vaikutteiden suodattuneen lähinnä sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan ja lingvistiikkaan.

Alkuun

Muita vaikutteita ja Wundtin vaikutuksia?

Saksalainen jälkihegeliaaninen filosofia sekoittui etenkin 1800-luvun alussa voimakkaasti vaikuttaneisiin romantiikan virtauksiin. Aatesuuntana romantiikkaa voi pitää eräänlaisena vastareaktiona valistuksen ihanteille ja ajattelutavoille. Siinä missä valistusfilosofia oli painottanut järjen, tiedon ja sivistyksen merkitystä romantiikka painotti tunnetta, ilmaisuvoimaa ja elämänkokemusta. Yleismaailmallisuuden ja ihmiskunnan sijaan romantiikka korosti alueellisia, yksilöllisiä ja ryhmäkohtaisia eroja. Hegelin filosofia oli tärkeä vaikutteiden antaja kansallisromantiikalle, joka korosti yhteisöjen, erityisesti saman kielen yhdistämien kansojen, yhteyttä.

Näissä kansallisromanttisissa kehitelmissä yhteisön katsottiin olevan Hegeliä mukaillen eräänlaisen kansanhengen läpitunkema ja hallitsema. Yksilö nähtiin tässä katsannossa osaksi kansansielua, joka kehittyy ja tekee mahdolliseksi kansan omintakeisen sivistyksen ja kansanluonteen. Tämä on eräs tapa tulkita sitä, miksi kansainpsykologiasta tuli juuri kansainpsykologiaa (Völkerpsychologie). Wundtin tuotteliaan elämän aikana Saksa muuttui Bismarckin junailemana itsenäisten ruhtinaskuntien tilkkutäkistä yhtenäiseksi valtioksi ja eurooppalaiseksi suurvallaksi. Tässä prosessissa kansallisromantiikalla oli tärkeä rooli ja kenties kansainpsykologiaa voisikin pitää yhtenä juonteena sen kulttuurin, kielen ja uskonnon yhdistävää luonnollista yhteisöä korostavista aatteista.

Vaikka Wundtin kansainpsykologiasta ei tullutkaan tieteen valtavirtaa, sitä voi pitää yhtenä monitieteisen ihmis- tai kulttuuritutkimuksen edeltäjänä. Sitä on pidetty myös ns. sosiologisen sosiaalipsykologian eli ihmisen yhteisöllistä perusluonnetta korostavan tutkimushaaran prototyyppinä. Tätä yhteyttä korostaa se, että yleisesti yhdeksi sosiologisen sosiaalipsykologian uranuurtajaksi nimetty yhdysvaltalainen G.H. Mead osallistui Wundtin tieteellistä metafysiikkaa käsitelleelle kurssille Leipzigissa. Meadin osalta saksalaisen Geisteswissenschaft-koulukunnan vaikutteita korostaa myös se, että hän vietti vuodet 1889-91 Berliinin yliopistossa, jossa juuri Wilhelm Dilthey ohjasi hänen kesken jäänyttä väitöskirjaansa näöstä, kosketuksesta ja tilan havaitsemisesta. Kaiken kaikkiaan Wundt oli eräs aikansa vaikutusvaltaisimmista psykologeista, jonka maine houkutteli lukuisia vierailijoita ja opiskelijoita tutustumaan sekä uraauurtavaan laboratorioon että Wundtin psykologisiin ja filosofisiin näkemyksiin.

Alkuun
Lähteet