Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 1

[ Frans Mäyrä ]

http://www.uta.fi/~tlilma/
frans@iki.fi

 

Alkusoitto (elämään, joka on laulun arvoinen)

~ AD&D-seikkailuja 12.5.1998 pelin tapahtumiin saakka ~

 

Olen Rastaban, taistelija ja bardi. Kerran vielä nimeni tulee kaikumaan halki Miekkarannikon ja sen taa, lauluja teoistani tullaan laulamaan Syväveden palatseissa ja kuiskimaan kylmin huulin Myth Drannorin kalmistoissa. Näin olen vannonut ja se on osani. Se on kohtaloni.

Elämäni on ihmeellinen ja jokainen päiväni täynnä seikkailua. Toisinaan pelkän päivittäisen leipäpalan löytäminen on seikkailu, toisinaan kuulen salaisuuksia ja laskeudun aarrekammioihin, joiden pimeydestä vain haltiasilmäni kykenevät paljastamaan kullan kimalluksen. Jokaiseen hetkeen kätkeytyy ristiriitojen siemeniä, sillä olen ristiriitainen ja ainutlaatuinen olento; olen Rastaban, vain minä voin täysin ymmärtää itseäni. Ja toisinaan edes minä en ymmärrä tekojeni kaikkia kätkettyjä puolia. Olen Rastaban, ja se merkitsee mysteeriä.

Osa ristiriidoistani juontuu varmaan syntyperästäni. Isäni oli suurta ja arvoituksellista sukua, Ikikodon (Evermeet) kultahaltioita, esikoiskansoista vanhinta ja kunnianarvoisinta. Äitini oli ihmisiä, nuorta kansaa, kaunis ja tulinen nainen. En tiedä totuutta heidän rakkaudestaan, mutta tiedän että se oli myrskyinen ja päättyi vereen ja murheeseen. Isäni oli mahtava minstreli joka pystyi laulullaan lumoamaan eläimet, sävelin taivuttamaan elementtien voimat tahtoonsa. Hänellä oli vihollisia, jotka eivät toivoneet hänen sukunsa jatkumista – ehkä myös liittoa lyhytikäisen ihmisen kanssa vastustettiin. Jouduimme joka tapauksessa pakenemaan. Oli petos, oli yö. Oli mahtava laulu, isäni viimeinen. Se laulu pelasti meidät, hänen puolisonsa ja lapsensa, mutta se vaati hänen henkensä.

Maailma on synkkä paikka nuorelle kauniille naiselle ilman rahaa, ilman suojelijaa. Jouduimme merirosvojen kynsiin ja he möivät meidät orjaksi Baldurin Porttiin, lihavalle kauppiaalle. Kauppias iski silmänsä kauniiseen nuoreen leskeen ja vakuutti pian jo hänelle rakkauttaan. Minua eivät hänen sanansa koskaan vakuuttaneet, mutta äitini oli peruuttamattomasti muuttunut: petokset olivat luoneet hänelle maailmasta synkän ja kyynisen kuvan ja hän halusi vain turvaa ja varallisuutta. Uusi isäpuoleni vakuutti tarjoavansa hänelle kaikkea sitä, kunhan hän vain tulisi hänen vaimokseen. Näin kävi, ja vihasin jokaista päivää minkä siinä talossa vietin.

Kaksitoistavuotiaana karkasin lopullisesti ahneuden ja ulkokultaisuuden talosta seikkailijan köyhyyteen ja vapauteen. Mukaan otin vain soittimen, haltioiden hopeakielisen kellopelin, ainoan perinnön haltiaisältäni (ellei pronssista ihoani, mustia pitkiä hiuksiani ja kultaisia haltiasilmiäni oteta lukuun). Pakenin Baldurin Portista, vannoen kostavani niin kieroontuneille aatelisille kuin läpimädille kauppiaillekin vielä jonakin päivänä. Juoksin halki soiden ja nukuin ontoissa puunrungoissa jokivarsilla. Lopulta tulin suureen metsään, jonka varjoissa valo taittui oudosti ja tuntui puhuvan kuin monin äänettömin äänin. Olin tullut tietämättäni Verhometsään (Cloak Wood), lumouksen ja vaaran paikkaan. Tuosta metsästä kerrotaan Miekkarannikon hurjimmat tarinat ja tiedetään vähiten mitään varmaa. Kuljin suoraan metsään, hengitin sen tuoksuvaa ilmaa – ja olisin varmaan pian kuollut, ellei kohtaloni olisi puuttunut tässä peliin. Olin juuri ihmettelemässä punaisia silmiä ja suurta suuta joka tuntuivat kutsuvan minua luokseen syvimmissä varjoissa, kun kuulin jotain, kuin äänekästä kinastelua. Pyörähdin kaikki tahdonvoimani ponnistaen ympäri ja kävelin metsänaukiolle, missä pari hupaisaa miekkosta pelasi jonkinlaista peliä. Kävelin aukiolle, esittelin itseni ja kysyin muitta mutkitta saisinko liittyä otteluun. Vakuuttelin mitä monisanaisimmin taitojani. Hahmot katsoivat ällistyneinä toisiinsa, sitten taas minuun ja puhkesivat sitten nauruun. Minulle annettiin pallo ja kiekko ja niin tapasin Durn Töyhtöpään ja Paragmos Suursyömärin ensi kertaa.

Durn oli puolituinen ja Paragmos sorkkajaloistaan päätellen jonkinlainen satyyri. Kumpikin olivat minua pienempiä, mutta suhtauduin heihin kohteliaasti ja arvokkaalla tyylillä, kuten tapani aina on ollut. Kaksikko mielistyi minuun, kutsui taloonsa, missä asuinkin seuraavat kahdeksan vuotta. Tai taloihinsa, sillä Durn ja Paragmos viettivät sangen kiertelevää elämää. Vähitellen, kun opin metsästä enemmän, ymmärsin olevani kaksikolle henkeni velkaa – en olisi selvinnyt Verhometsän vaaroissa elossa ensimmäistä yötäkään. Ja kun opin lisää Durnista ja Paragmoksesta, tajusin heidän olevan hyvin kokeneita seikkailijoita, jotka olivat valinneet Verhometsän asuinpaikakseen sen tiettyjen maagisten ominaisuuksien takia. ("Risteysasemaksi" he metsää nimittivät.) Heidän ovelleen saapui usein illan tullen tummiin pukeutuneita, hiljaisia vaeltajia, jotka lähtivät jatkamaan matkaansa ennen aamun koittoa. Usein he jättivät pussin tai jonkin esineen lahjaksi isännilleen.

Opin paljon noiden vuosien aikana, mutta tajusin myös oman kokemuspiirini rajallisuuden. Durn ja Paragmos olivat kuin isä minulle, he suojelivat minua, mutta minun olisi päästävä maailmaan ja kuljettava omaa tietäni. Kun aloin puhua tästä, alkoivat isäntäni lähettää minua asioilleen Baldurin Porttiin. Opin vähitellen tuntemaan tuon kaupungin tavernat ja torit, satamat ja kauppapalatsit. Ja eräänä päivänä oli tullut aika minun jättää metsä ja lähteä seikkailuun. Jäähyväisjuhla oli remuisa, täynnä naurua ja kyyneliä. Aamun tullen sain lahjan: vaaksan mittaisen, partaveitsen terävän tikarin ja uljaan pitkämiekan; lyhdyn ja köysikäärön, huovan ja repun johon työnsin soittimeni. Ja pienen pussillisen kultaa. Linnut lauloivat uskomattomalla voimalla kun kuljin läpi jättiläissaniaisten pois lumotusta metsästä, ihmisten katalaan maailmaan.

Kiertelin Baldurin Portissa ja pidin korvani auki. Kauniilla kasvoilla on ihmeellinen voima, ja osaan käyttää siunaustani; lumoan miehet huumorintajullani ja toveruudellani, naiset kätketyillä katseilla ja kuiskatuilla sanoilla. Nukuin hyvissä majataloissa ja ansaitsin elantoni esittämällä kaikkea rivoista juomalauluista aina haikeaan haltiaballadiin. Lopulta löysin etsimäni.

Kovaonninen seikkailijaryhmä, joka oli nimittänyt itseään "Kivinyrkiksi", oli kohdannut raskaan menetyksen. He olivat ilmeisesti Kauppaliiton palkkaamina olleet selvittelemässä jotain liiton sisäistä petosta (sopii täysin kuvaani kauppiaista) kun ryhmän parhaat taistelijat olivat menettäneet henkensä. Nämä kaksi ihailtavaa, mutta ilmeisesti hieman yksinkertaista soturia (kuulin myöhemmin, että toinen heistä, Elmer nimeltään, oli ollut Ilmaterin paladiini, mikä kertoo todellakin jotakin henkilöstä) olivat päättäneet kahdestaan tutkia voimakkaan velhon, Alagoidin, talon. Eikä heistä sen jälkeen nähtykään muuta merkkiä kuin paksu musta savu talon piipusta.

Satuin sopivasti kuulemaan kuinka Kauppaliitto tarjosi heille takaa-ajotehtävää – petollinen kauppias olisi saatava kiinni – ja ryntäsin nopeasti tavernan puolelle, missä olinkin sitten tarjolla täydentämään joukkoa. Minut ja eräs puolituinen valittiin mukaan, meille järjestyi hevoset ja pian olimme matkalla.

Tässä maailmassa monet vaarat ja haasteet ovat sellaisia, ettei niistä ole mahdollista selvitä yksinään ja olen kovasti päättänyt pystytellä hengissä, vaikka valitsemani kunnianhimoinen tie onkin jatkuvaa nuorallatanssia. Tarvitsen avukseni monipuolisen ryhmän seikkailijoita, joiden kyvyt ja taipumukset täydentävät omaani. Kivinyrkin jäljellejääneet muruset eivät näyttäneet kummoisilta – kärttyinen kääpiöpapitar nimeltään Helgemar, Fustules, joka on puolestaan jatkuvasti huonovointisen näköinen ja jonkinlainen velho, kuuhaltianeito Celebwen (jolla on paljon hyvin pahoja tapoja), Seth, musta mies käyräsapeleineen, sekä tämä puolituinen, Tahern, joka syö kansansa tapaan enemmän kuin kaartin komppania. Uskon kuitenkin vankasti, että tästä joukosta tulee avullani vielä jotakin, mikä painaa nimensä Miekkarannikon historiaan.

Alku ei ole kuitenkaan näyttänyt runolliselta. Laukkasimme hevosilla pitkin talvista kauppareittiä, rännässä ja mudassa. Meille oli luvattu petturikauppias Bram Veisistä 2000 kultarahaa, elävänä tai kuolleena. Jouduimme matkalla muutamaan taisteluun, jotka mieluiten unohdan (luulin hetkeni jo koittaneen, heti urani alussa) ja lopulta löysimme kauppiaan – kurkku poikki viillettynä. Paluumatkan kuljetimmekin mukanamme raskasta ruumista, joka vielä alkoi vaihtelevissa sääoloissa nopeasti löyhkätä.

Keräsimme palkkiomme, mutta minua on alkanut hieman huolettaa kuinka usein mätäneminen tuntui tässä porukassa liittyvän seikkailemiseen. Olen koittanut sommitella siitä jotain kohottavaa sävellystä, mutta mustuvien ruumiiden rahtaamisesta ei kerta kaikkiaan saa runoelmaa. Minulla alkoikin tuossa vaiheessa olla vakavia epäilyksiä tämän seurueen näkymistä ja niiden yhteensopivuudesta loistavien urasuunnitelmieni suhteen.

Seuraavaksi seurue (toistaiseksi vielä nimetön) otti vastaan Bismut-nimisen velhon (Fustuleksen oppi-isä ja kuin samasta muotista) tilauksen toimitaa "mätätatti"-nimisiä sieniä. Päätin tuossa vaiheessa olla tavoittamattomissa ja keräsin sen sijaan uskoani maailman kauneuteen kohdistamalla ponnistukseni Rilidir-nimisen nuoren kaunottaren valloittamiseen. Pidättäydyn arvailemasta kumpi seikkailu oli merkittävämpi tai miellyttävämpi kokemus; todetaan vain, että ilmeisesti niin Rastaban kuin mätätatin hakijat olivat tahoillaan menestyksekkäitä.

Kaikenlaista olen jo ehtinyt tämän urhean ja kyvykkään joukon jäsenenä kokea ja nähdä, muun muassa kuinka velhomme muutettiin sammakoksi (sangen sympaattinen ilmestys), mutta kuvailen tässä vain lyhyesti viimeisintä seikkailuamme.

Mainittu Bismut-velho oli tehnyt Fustulekselle tarjouksen: Bismut laatisi loitsun jolla hän tunnistaisi "Peukku-Golush"-nimisen roistolta saaliiksi saamamme taikajuomat, mikäli toimittaisimme hänelle elävän "Kuikelon", vesipeikon. Koska kyseinen peikko herää vedessä pian uudelleen eloon, täsmentyi sopimus muotoon: kuollutkin vesipeikko kelpaa.

Pidimme jälleen tälle seurueelle tyypillisen, pitkän ja sekavan sotaneuvottelun ja lopulta lähdin itse hankkimaan kuikelonpyyntiin syöttiä. En ollut lainkaan hämmästynyt kun paljastui, että ostamani vuohenpuolikkaan kuolinsyy oli ollut "mätäaivo" – mikäs muu. Marssimme sitten muitta mutkitta syrjäiselle laiturille, missä toverini kertoivat kohdanneensa ennenkin vesipeikkoja. Tahern ja Celebwen näpräsivät heittokoukun tukevasti kiinni köyteen, iskin koukun mätään vuohenpäähän (silmä muljahti inhottavasti poskelle) ja sitten ryhdyinkin kalastamaan kuikeloa. Satoi räntää, Chionthar-joen leveä uoma oli paikoin jäässä ja koko homma tuntui jälleen sangen murheelliselta. Onneksi paikalle sattui sopivasti tulemaan kaartin partio ja astelin heitä vastaan selittääkseni jotain tilanteeseen sopivaa. Celebwen-neito kuitenkin kiilasi mukaan ja hän onnistuikin lähes hankkimaan meidät molemmat tyrmään, niin sekavan selityksen toimistamme lopulta saimme kasaan. Peijakkaan typy! Hän on kuitenkin ryhmän parhaita taistelijoita, joten olen mielelläni hänen kanssaan hyvissä väleissä. Onhan hän vähän luiseva ja teräväpiirteinen, mutta oikeastaan melko sievä, katsottuna sopivassa valaistuksessa… Ja kulmassa.

Kaartin poistuttua jatkoimme outoja toimiamme. Hetken kuluttua tulimme ajatelleeksi mitä tapahtuisi jos peikko todellakin iskisi ällöttävään syöttiimme ja sidoimme köyden toisen pään erääseen rannan pollariin ja kalastimme rannan puolelta.

Ei mitään. Puolituinen Tahern siirtyi silmäilemään lähemmin satamaa reunustavien varastorakennusten ovia (ja lukkoja), mutta hänelläkään ei näyttänyt olevan onnea.

Ilta saapui, ja yö. Palelimme vakavasti ja saatoin enää vaisusti viheltää erään tuntemani kalastusaiheisen laulun melodiaa – kun yhtäkkiä tärppäsi! Köysi pingottui ja vaikka kiskoimme köydestä kukin vuorollamme, ei se hievahtanutkaan. Pintaan nousi suuri haiseva kupla. Otimme siitä suunnan ja ryhdyimme heittelemään rannasta irtipotkimiani kiviä kyseiseen paikkaan. Varmemmaksi vakuudeksi huutelin erilaisia vesistöaiheisia solvauksia kasvot vedenpintaan painettuna.

Ja sitten olimmekin taistelussa. Kiukkuinen vesipeikko hoippui rantaan meitä kohti, teräväkyntisiä käsiään viuhtoen ja leukojaan loksutellen. Ja toinen! En saanut sihisevistä sanoista juurikaan selvää, mutta sävystä päätellen ne aikoivat tehdä meistä selvää.

Sitten kääpiöpapitar onnistui loitsussaan ja äkkiä toisen kuikelon pää syttyi loistamaan suurena valopallona. Ensimmäinen kuikelo vilkaisi hämmästyneenä toveriaan, mutta molemmat jatkoivat sitkeästi rantaan ja kävivät meihin käsiksi.

En tiedä miten velhomme Fustuleksen suunnitteleman loitsun oikein kävi, mutta pian sekä velho että kääpiöpapitar makasivat rannalla tajuttomina omissa verilammikoissaan. Joudimme hakkaamaan kuikeloita melkoisesti että saimme ne luopumaan syöntipuuhistaan. Ne eivät selvästikään pidä taikuuden taitajista.

Olimme jo luopumassa toivosta kun onnemme äkisti kääntyi. Tunsin sen, tuttu kohtalon voima kosketti meitä taistelussa lopultakin! Celebwen löi hirmuisen iskun joka kukisti toisen kuikelon rantaveteen. Tahern ja minä onnistuimme loistavasti iskuissamme; tunsin kuinka tikarini Tornado ja miekkani Myrsky lopultakin lunastivat nimensä. Seisoimme huohottaen verisen rännän sotkemalla hiekalla ja tulimme äkisti tietoiseksi väkijoukosta joka oli rynnännyt taistelun äänien hälyttämänä paikalle. Tällaisiin tilanteisiin taitoni ovat omiaan.

Nousin laiturille, mistä kaikki saattoivat nähdä minut ja päästin kaunopuheisuuden voimani valloilleen; kuvailin kammottavien hirviöiden uhkaa joka oli väijynyt heidän kotejaan aivan kaupungin sydämessä. Seurueemme esitin urhoollisina sotureina, jotka olivat päättäneet panna henkensä alttiiksi puhdistaakseen kaupungin näistä väijyvistä pedoista. Saatoin nähdä ihmisten kasvoilta kuinka puheeni alkoi tehota: hämmennys ja pelko poistuivat, tilalle nousi innostus ja ihailu. Lopulta väkijoukko kantoi meidät majatalomme (Miekka ja tähdet) luokse kultatuoleissa ja raahasi pyynnöstäni myös hirviöiden ruumiit näytille kaupungin aukiolle. Samalla kun seisoin (toinen jalka hirviön luisulle rintakehälle laskettuna) aukiolla kuvailemassa taistelun kulkua niin kansalle kuin paikalle saapuneelle kaartin kapteenille, kiidätettiin Gondin pappi puolestaan parantamaan tajuttomat toverimme.

Hieman myöhemmin, suurimman kohun laannuttua, pyysin muutaman riuskan miehen avuksemme ja kuljetimme kuikelot Bismutin ovelle. Hän oli ilmeisesti jonkin verran yllättynyt kahdesta kuikelosta, mutta vakuutin hänelle että kaksi on aina parempi kuin yksi. Vihjasin että hän on nyt meille vähintäänkin pari palvelusta velkaa. Hän pyysi meitä saapumaan tavaroinemme paikalle huomenna. Työnsimme kuikeloiden ruumiit vesialtaan yllä roikkuvaan, suunnattoman vahvaan häkkiin ja poistuimme tyytyväisinä siitä, ettemme olisi näkemässä mitä kummallisia kokeita velho sitten peikoilla suunnittelikin tekevänsä.

Seuraavana päivänä saimme tietää taikajuomien sisällön; eläinten hallinnan voima metallipullossa, pitkäikäisyyden taika lasipullossa – molemmat arvokkaita sellaiselle jolla näille loitsuille olisi käyttöä. Savipullo jäi edelleen arvoitukseksi. Omalta kannaltani tärkein saavutus tästä taistelusta oli kuitenkin, että olin lopultakin alkanut tehdä nimeä itselleni. "Rastabanin rautaiset miehet" (toden totta!) olivat seuraavana päivänä kaikkien huulilla.

Seuraavaksi suunnittelen itselleni hieman uljaampaa haarniskaa. Sitten voisinkin jälleen vierailla Lady Alyth Elendoran luona Haltialaulun tavernassa ja näppäillä muutenkin esiin kultaisia säveliä kohtalon harpusta.

Voi kuinka minä nautin elämästä tällaisena päivänä! Maailma, sinä olet soitin – ja Rastabanilla on käsi, joka loihtii siitä esiin melodioita!

  Takaisin roolipelitekstien hakemistoon | Seuraava osa kronikkaa

  Takaisin Fransin (Ilkka Mäyrän ) pääsivulle

Leikkien ehdit elää monta elämää.

Dungeons&Dragons (D&D) and Advanced Dungeons&Dragons (AD&D) are registered trademarks by TSR, Inc.
These, and other such names are used in these pages for identification purposes only.

Last updated: 22.8.1998
© Frans Mäyrä, images, text and layout