Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 2

Olen Rastaban, taistelija ja bardi. Kerran vielä nimeni tulee kaikumaan halki Miekkarannikon, mutta toistaiseksi etenemiseni kohti mainetta ja kunniaa on ollut tuskastuttavan hidasta. Menestys on kuitenkin vääjäämätöntä – onhan se kohtaloni. Laihana lohdutuksena tässä alkukankeudessa on, että vierelläni on kumppaneita, joilla ei näytä menevän yhtään sen paremmin.

Saavutettuamme jonkinlaista sankarimainetta taistelijoina satama-altaasta onkimiemme vesipeikkojen ansiosta, olikin vuorossa tutustuminen Baldurin Portin kauppaan ja muuhun suhdetoimintaan. Tämä jälkimmäinen merkitsi lähinnä sitä, että liityin puolituinen Tahernin seuraan tämän tassutellessa pahamaineiseen Ala-Kellariin. Tämä pikkumies käyttäytyy ylen itsevarmasti ja pitää itseään ilmeisesti suurenakin rosvona, vaikka mittaa onkin vain parin vaaksan verran. Epäystävällisen ja epäterveellisen tuntuisen kapakan takahuoneesta löytyikin Selimar-niminen umpikiero henkilö, jonka puolituinen ilmeisesti halusi oppi-isäkseen. Ehkä hän myös yritti myydä tämän (ilmeisesti varkaiden killan edustajan) välityksellä jotain käsiimme päätynyttä hm… löytötavaraa, koskapa kohta olimme jälleen vaikeuksissa. Ilmeisesti Peukku-Golush ei ollut kovin suosittu killan jäsen, mutta siitä huolimatta hänen tavaroidensa myyjää ei katseltu ystävälliseen sävyyn. Painelimme Ala-Kellarista vauhdilla matkoihimme ja myöhemmin puuskuttava Tahern kertoi meille esitetyn uhkavaatimuksen ehdot.

Meidän täytyisi tilapäisesti jättää Baldurin Portti ja suunnistaa koilliseen, mistä löytäisimme "Lurninmäki" -nimisen pikkukylän. Siellä asuvalle naisihmiselle toimittaisimme killan Tahernille luovuttaman sinetöidyn käärön, loppu selviäisi myöhemmin.

Ajatus maaseutumatkasta ei muuten olisi ollut hullumpi, mutta oli talvi eikä kukaan täysijärkinen juurikaan lähtenyt erämaahan harhailemaan. Toisaalta varkaiden killan myrkytettyjen tikareiden ajatteleminen sai ehdotuksen piankin tuntumaan sangen hyvältä. Ainoa ongelma oli saada Fustules mukaan; hän oli parhaillaan opiskelemassa lisää velhontaitoja opettajansa Bismutin kelmeässä seurassa. Visiitti velhon ovella ja kaunis pyyntö tuottivat kuitenkin yllättävän helposti tulosta. Ehkäpä nämä kaapuniekat eivät niin kamalasti kaipaakaan toistensa seuraa.

Ai niin, vielä yksi episodi, jonka oikeastaan mieluiten unohtaisin. Päätimme että tarvitsimme kultaa kipeämmin kuin pitkäikäisyyden taikajuomaa ja painelimme Kauppaliiton portille tarkoituksenamme myydä liuos hyvään hintaan jollekulle elämänsä ehtoopuolta kulkevalle rahasäkille. Olimme kuulleet kokeneemmilta tovereiltamme hyviä asioita Kauppaliitosta, mutta heidän porttivahteihinsa en ollut varautunut. Vastenmielisempiä ovimiehiä en ole tavannut! Ne kehtasivat hakata minua keihäänvarsillaan, kun vaadin sisäänpääsyä maineikkaan taistelijan elkein. Jouduimme häipymään paikalta ja vasta myöhemmin Fustuleksen alakuloinen naamataulu lunasti sisäänpääsyn – hänet kun vartijat olivat jo nähneet aiemmin. Hoidellessani illalla mustelmiani laadin nautiskellen suunnitelmia siitä, mitä näille porttivahdeille tapahtuu kunhan saan sopivan tilaisuuden. Mielikuvissani kangasteli uusia käyttötapoja vartijoille ja heidän keihäilleen.

Vaan seuraavana päivänä ratsastimme ulos Mustan Lohikäärmeen portista, kohti pohjoisen lumisia lakeuksia. Matka eteni hitaasti; kääpiön poni kahlasi verkkaisesti hangessa, eikä ylimääräinen puolituinen satulassa varmaan nopeuttanut menoa. Yöllä järjestimme vahtivuorot muuten mallikelpoisesti, mutta myöhemmin tajusimme että vartijoita olisi pitänyt varoittaa valvomasta tulen ääressä. Kun gnollit sitten lopulta nimittäin hyökkäsivät, ne saattoivat piilotella kaukana varjoissa ja ammuskella rauhassa nuoliaan. Olimme kuin tarjottimella. Ryntäsin teltasta ilman haarniskaani, kahloin hangessa suuntaan, mistä arvelin nuolia ammuttavan, sain osuman, pääsin lähitaisteluun – ja menetin hetimmiten tajuntani. Viimeinen muistikuvani oli ikävännäköinen irvistys suomuhaarniskaan sonnustautuneen karvaturrin turvalla.

Kun minut oli jälleen paikkailtu (ja loitsittu) takasin elävien kirjoihin, sain eleettömän kuvauksen taistelusta; ilmeisesti niin valoloitsua kuin värisuihkuakin oli käytetty, mutta kamppailu oli silti ottanut koville. Aloittelevat papit ja velhot eivät kovin pitkälle veny (puhumattakaan puolituisesta) – kaipaisimme muutamaa riuskaa taistelijaa eturiviimme.

Olimme jonkinlainen nähtävyys Lurninmäessä, ja päätin heti ottaa kaiken irti tämän yksitoikkoisen matkan harvoista huveista. Toimitimme asiamme ja luovutimme käärön naiselle, joka oli mitä ilmeisimmin noita. Hänen nimensä oli Emlin, ja mietin haluaisinko itse asiassa tietää hänestä sen enempää. Hän luki varkaiden killan lähettämän viestin ja pyysi meitä saapumaan seuraavana päivänä uudelleen. Lurninmäki ei juurikaan tarjonnut nähtävyyksiä, jollei kylän vierastalossa palvelevan Yndal-neitosen muotoja sitten lukenut sellaisiksi. Illan tullen olin hyvällä tuulella ja päätin pistää hieman rahaa menemään – mikä taistellen tulee, se laulaen menee (ainakin jos olet taistelija-bardi). Viihdytin tovereitani ja kyläläisiä lauluilla ja tarinoilla ja tarjosin kaikille jotka vain halusivat osallistua juhliin. Vieraiden poistuttua (tai sammuttua) Yndal siirtyi sangen luontevasti kanssani samojen vällyjen alle, missä opetin hänelle muutamia vähemmän tunnettuja rukousasentoja (opin ne nuorukaisena eräältä Sunen papittarelta).

Aamulla oloni oli kerrassaan loistava (Sune varmaakin siunasi meitä hurskauden harjoituksistamme), mutta samassa salissa nukkuneet toverini vaikuttivat jotenkin äreiltä ja unisilta. Nautimme aamiaista, haimme Emliniltä tuliaisia varkaiden killalle (ties mitä myrkkyä sitten lieneekään) ja sitten heitimme Lurninmäelle hyvästit. Kylän portilla oli jotain pientä hämminkiä, mutta olen jo unohtanut mistä oli kysymys. Kas, Lurninmäki, tuo onnellinen kyläpahanen, joka sai maistaa Rastabanin vieraanvaraisuutta jo ennen hänen nousuaan suuruuteen!

Paluumatka sujui lumisissa (ja kylmissä merkeissä). Oli onnea ettemme jälleen joutuneet gnollien tai muiden hirviöiden väijytykseen, sillä kääpiöpapittaremme Helgemar oli jättänyt meidät Lurninmäestä lähtiessä. Hän ei pahemmin selittele menojaan, mutta kaipa hän tarvitsi lisää tietoja ja harjaannusta edistyäkseen oman jumalattarensa palveluksessa.

Baldurin Portissa olimme jälleen kutakuinkin lähtökuopissa; seikkailijoiden suosimassa kaupungissa parin vesipeikon lahtaaminen vaipuu nopeasti unohdukseen, ellei sitten säännöllisesti jaksa muistuttaa asiasta. Olin laatinut mukaansatempaavan sävellyksen "Kuikelon kuolema", jota olen ryhtynyt tarmokkaasti veisaamaan erilaisissa yhteyksissä. Toverini vain alkavat jo olla aika tympiintyneitä koko viisuun. Kauppaliiton suunnalta siunaantui lopulta 3200 kultarahaa taikajuomastamme, kun kiero kääpä nimeltään Holim Sesrapur oli ensin vähentänyt omansa päältä. Pistin hetimmiten arvoani vastaavan, kaiverruksin koristellun levyhaarniskan tilaukseen. Sitten tajusin, että tarvitsin rahaa myös kouluttajalle, joka auttaisi minua edistymään bardin vaativalla uralla. Nuori keikari nimeltään Halindas Valkosiipi vaati minulta 800 kultarahaa tai taikaesineen. Onneksi ystävilläni oli juuri sopiva summa rahaa, kunhan kaikki lompakot ja nyssykät tyhjennettiin.

Eräänä päivänä istuskellessamme seikkailijoiden suosimassa Haltialaulun tavernassa ilmaantui paikalle uusi tuttavuus, sangen hemaisevan näköinen Lathanderin papitar (kevätneito) Nowen. Celebwen tunnisti hänet ja Fustules kertoi tavanneensa tämän, edesmenneen Kivinyrkin jäsenen aiemmin käydessään paikallisessa pyhäkössä. Ylistin neitosen monia ilmeisiä avuja, ja tämä päättikin pikaisesti karistaa temppelielämän pölyt jaloistaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että hedelmällisyyden papittarien pitäminen kiviseinien sisällä on pyhäinhäväistystä.

Myös Helgemar oli palannut kuvioihin – vielä tavallistakin siivottomamman näköisenä, aivan kuin hän olisi nukkunut viikkokausia jossakin kinoksissa tai maakuopissa! Ja tietysti juuri silloin piti uuden työtehtävän saapua lakeijan muodossa paikalle. Kylvetettyämme kääpiön matkasimme Kypärän ja Viitan majataloon, mikä kaltaista elostelijoiden suosikkipaikkaa emme olleetkaan aiemmin nähneet. Meitä lähestynyt kauppias – Lumir Nustar – vaikutti ainakin vaatteistaan päätellen olevan varakas mies. Eikä hänellä juuri silmäkään räpsähtänyt, kun Celebwen, tahdikkuuden vastakohta kuten aina, tilasi hänen laskuunsa pienen tynnyrillisen paikan kalleinta viiniä. Kuulimme surullisen tarinan suvun aarteesta, lumotusta miekasta, jonka merirosvot olivat anastaneet ennen kuin Nustar oli ehtinyt luovuttaa sitä vanhimmalle pojalleen. Kauppias oli vuosia jäljittänyt aarrettaan ja saanut selville että sitä kanniskelee kupeellaan merirosvokapteeni Vorgund, joka oleskeli parhaillaan Baldurin Portissa. Sovimme palkkiosta (500 kultarahaa jokaiselle, yhteensä 3000), sekä saimme tietää rosvopäällikön ja miekan tuntomerkit ja todennäköisen olinpaikan, pahamaineisen Punastelevan Merenneidon majatalon. Paiskasimme kättä päälle samalla miettien mitä tähänkin on haudattuna.

Fustules päättikin selvitellä Lumir Nustarin omia taustoja, mutta ilmeisesti Kauppaliitto tunsi hänet ja uskoi hänen kunniallisuuteensa (jos sitä sanaa nyt voi kauppiaiden yhteydessä käyttää), vaikka tämä ei ollutkaan heidän jäsenensä.

Minä ja puolituinen Tahern puolestaan naamioimme itsemme kierteleviksi viihdyttäjiksi (samalla vaalensin hieman ihoani ja peitin korvani sulkahatulla ja hiuksilla käydäkseni paremmin ihmisestä). Suunnistimme Punastelevaan Merenneitoon, tarkoituksenamme selvittää rosvokapteenin olinpaikka ja tutustua majataloon ennen "iskuryhmämme" saapumista paikalle. Nowen kiiruhti hankkimaan unijuomaa posket innostuksesta hehkuen; Helgemar ja Celebwen varmaan paneutuivat meikkaamiseen ja helman lyhentämiseen tulevaa iltaa varten. Tai sitten ei. Toisilla on hieman rajoittunut käsitys seikkailijalle sopivasta käyttäytymisestä; minulla ei onneksi moisia estoja ole lainkaan. Nytkin heittäydyin innolla sipsuttelevaksi "miehimykseksi", joka keimaili ja heilutti rannetta Punastelevan Merenneidon tynnyrimäiselle baarimikolle. Kiertelevä keikari-bardi "Rocky" (en olekaan käyttänyt taiteilijanimeäni pitkään aikaan) ja hänen temppuileva kumppaninsa "Patu" saavat varmaan suuren suosion esiintyessään illalla rosvojoukolle. Tunnen vastustamatonta halua hihittää kun kiinnitän vaaksanmittaisen tikarini tukevasti remmeillä tunikan alle reiteeni.