Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 4

Olen Rastaban, taistelija ja bardi. Puoliksi haltia, puoleksi ihminen, olen ikuisesti jotain siltä väliltä, kaikkialla hieman koditon. Toisaalta koko maailma on kotini: olen tämän sekoitusten ja yllättävien kohtaamisten maailman lapsi. Ja olen tiellä taas, matkalla uuteen seikkailuun. Sulava lumi tippuu pisaroina ikivanhojen puiden oksankärjistä, tuuli on raikas, se puhaltaa voimalla. Ilmassa on muutosta. Niin helppo hengittää.

Yksi miellyttävimpiä yllätyksiä, minkä tämä kovia kokenut seikkailijaryhmä järjesti minulle heihin liityttyäni, oli hevoset. Kun toimittelin Durnin ja Paragmoksen asioita Verhometsän ja Baldurin Portin välillä, ratsastin usein ja kehityin siinä taidossa aika hyväksi. Kaupunkiin siirryttyäni jouduin jättämään metsän ja erityisesti kaipasin ratsastamista, villiä vapauden tunnetta kun ilmavirta piiskaa kyyneleet silmänurkista ja olet hevosen kanssa yhtä hurjaa liikkeen virtaa. Kivinyrkin jäänteillä oli hevosia perintönä joistain aiemmista seikkailuistaan; eikä mitään raskaita kuormajuhtia, vaan koulutettuja sotaratsuja kaikkine varusteineen. Olen viettänyt tuntikausia sukien oman ratsuni karvaa kiiltäväksi, kertoen sille tarinoita Verhometsän villeistä ja vapaista asukeista, metsän mutkittelevista poluista ja rannikon suurista ruohoaroista.

Nyt olemme matkalla jälleen, menossa itään. Lumir Nustarin taikamiekan noutamisesta maksama palkkio meni omalta osaltani vanhojen velkojen lyhentämiseen, eikä riittänytkään. Keikarimainen bardi-kouluttajani Halindas Valkosiipi suostui vastentahtoisesti luovuttamaan takaisin pantiksi antamani taikajuomapullon maksettuani hänelle 200 kultarahan velkani. Vielä kun maksoin Tahernille 300 keltaista kilisevää, aloinkin olla jälleen pelkässä hopeakannassa. Mutta saahan sitä olutta ja leipää kuparillakin!

Suunnittelimme jo muuttamista edullisempaan majataloon, kun kohtalo jälleen puuttui peliin. Kauppias Nustarin herkästi itkeä tyrskähtelevä lakeija saapui erikseen kertomaan meille, että muodonmuuttajat yleensä liikkuvat ryhmissä ja että surmaamamme olennon toverit voivat olla nyt jäljillämme. Seuraavaksi, varkaiden killan Ala-Kellarissa jälleen vieraillessamme, törmäsimmekin johonkin epäilyttävään. Ainakin puolituinen Tahern oli kovasti hätääntynyt ja vakuutti, että hänen opettajansa ei ollut hänen opettajansa, vaan että joku oli tullut Selimariksi Selimarin paikalle. Omasta puolestani olisin antanut konnien kopioida toisiaan kaikessa rauhassa mielin määrin, mutta joukon enemmistö oli sitä mieltä, että olisi viisainta poistua joksikin aikaa kaupungista.

Mutta minne? Aina yhtä aneeminen velhomme Fustules kaivoi esiin joitain muistiinpanoja, joita hän oli tehnyt Kolmen Lekkerin majatalon kirjastosta löytämästään kirjasesta. Kyseessä oli noin viisi vuosikymmentä vanha päiväkirja, mihin "Mustan Hirven Veljeskunta" -nimisen seikkailijaryhmän velho Taladar oli kirjannut kokemuksiaan. Komeasta nimestään huolimatta tämä ryhmä oli ilmeisesti sangen alussa urallaan. Heitä oli kuitenkin onnistanut ja he olivat löytäneet muinaisen katakombin ja aarteen. Tuollaisissa paikoissa kuitenkin yleensä asustaa vaarallista pimeyden väkeä ja niinpä Veljeskuntakin oli ilmeisesti haukannut suuremman palan kuin mitä saattoi nielaista. Vain Taladar palasi, säkki täynnä jalokiviä. Ja ilmeisesti hänkin palasi myöhemmin noihin luoliin – lopullisesti.

Tällainen paikkahan oli tietysti omiaan lietsomaan ryhmäämme innostusta ja odotuksen mieltä. Juuri tällaiset pikkuseikat ilmeisestikin erottavat seikkailijoita tervejärkisistä tavallisista kansalaisista: kun tavallinen henkilö saa tietää pimeässä väijyvän hirviön, pötkii hän päinvastaiseen suuntaan. Seikkailijan taasen on aivan pakko päästä kurkistamaan. Nytkin näin kuinka tovereideni silmät alkoivat loistaa ja kääpiö ryhtyi hiomaan kirveensä terää.

Fustules halusi tarkistaa jotain muistiinpanoihinsa liittyviä faktoja asiantuntijalta ja teimme vierailun Ragefast-nimisen oppineen luokse. Saimme tietää "Janoisen Miekan Vuoden" olleen 459 vuotta sitten (vuonna 900 laakson ajanlaskua), että tuo vuosi oli verinen sotavuosi, jolloin Kuolleiden Kentät saivat nykyisen nimensä. Kaikki oikein hienoa historiankirjoitusta, mutta en kyllä itse ymmärrä miksi tuosta piti maksaa 200 kultarahaa. Velho kuitenkin pulitti summan mukisematta. Omituisia nuo kirjanoppineet.

Niin, ja Nowen osti uuden leningin ja vaihtoi nimeä. En tiedä liittyivätkö nämä jotenkin olennaisesti yhteen, mutta Lathanderin papittarien tapana ilmeisesti on, että kun he saavuttavat täysivaltaisuuden (vihkimyksen kolmannen asteen) niin he "syntyvät uudelleen" ja ottavat uuden nimen. Nowen on nyt siis "Quinthan". Quinthan. Koitan toistella sitä. Kyllä minä varmaan kohta sen saan pysymään päässäni.

Itse kävin kyselemässä haarniskani valmistumista, mutta mitä vielä! Homma ottaa aikansa, mutta… hyvää kannattaa odottaa. Näin ainakin sanotaan. Lienee sitten eri asia, selviänkö vanhassa haarniskassani tältä reissulta ikinä hengissä takaisin lunastamaan uusia suojuksiani.

Yritin myös hieman esiintyä Aavalla, mutta koleassa kevätsäässä esitys ei kerännyt kummoistakaan yleisöä. Sain yhden hopearahan. Pah. Toisaalta, on tärkeä saada verrytellä sormia ja äänijänteitä. Tämän muistettuani olenkin koittanut lauleskella kaiken aikaa – myös seurueemme neuvotteluissa ja huonetta varatessa majatalossa. Toverini ovat alkaneet huomautella tästä ikävään sävyyn.

Toiveikkaina kävimme ostamassa tilavia säkkejä sekä kestävää matkaruokaa seikkailuamme ja tulevaa saalistamme varten ja sitten suuntasimme ulos Baldurin Portista erään iltapäivän ehdittyä jo melko pitkälle. Ylitimme Chionthar-virran lautalla ratsuinemme, kiipesimme sitten satulaan ja lähdimme etenemään joenvartta itään päin. Joenpenkereillä ja siellä täällä pensaiden ja puiden varjoissa oli vielä lunta; kevät ei ollut vielä astunut Miekkarannikolle kuin toisella jalallaan.

Kylmä ja märkä maa ei juurikaan houkutellut majoittumaan ulos ja kun pieniä kyliä ja maataloja näytti riittävän en epäröinyt karauttaessani illan tullen yhden maatalon pihaan. Renki viittasi käymään sisään päärakennukseen ja kevätneito Now… Quinthan kiilasi mukaani. No, sehän sopi.

Astuimme sisään hämärään tupaan, missä ruuan tuoksu kertoi meidän saapuneen juuri oikeaan aikaan. Esittelin itseni "Rudolf Kuuraparraksi" ja Quinthanin vaimokseni "Helgaksi" – Helga oli raskaana ja olimme lähteneet Baldurin portista kohti Scornubelia, missä meillä oli tilukset. Kiedoin käteni suojelevasti papittaren ympärille ja hymyilin valloittavasti. Quinthan ei vaikuttanut oikein tyytyväiseltä (ehkä hän ei pitänyt Helga-nimestään?), mutta yöpaikka meille kuitenkin järjestyi. Emme kuitenkaan mahtuneet kaikki sisään ja lopulta äkämystynyt "vaimoni" päätti nukkua ulkona, lampolaa vartioiden. Talosta oli kuulemma varastettu lampaita viime aikoina. Quinthan myös paransi erään sairaan rengin; isäntä Murnack myhäili tyytyväisenä, poika pääsisi jälleen luomaan paskaa. Renki ei vaikuttanut itse asiassa kovinkaan kiitolliselta.

Quinthan sijasi minulle paikan vetoisimmalle ja kovimmalle penkille ovensuuhun ja poistui, minkä jälkeen luovutin sen mielihyvin perheemme taloudenhoitajalle "Fistulekselle" ja käperryin itse uunin lähelle (piikatytön viereen). Takapuolta pakotti hieman ratsastuksesta, mutta olin ehdottomasti sitä mieltä että elämä on ihanaa.

Aamu koitti ja seuralaisemme rymistelivät takaisin tupaan; kukaan ei ollut koittanut viedä lampaita kylmän yön aikana. Nautimme tukevan aamiaisen, maksoimme hieman majoituksesta ja lähdimme jälleen matkaan.

Polkumainen reitti mutkitteli kivien ja mäkien lomitse, Chionthar-joen välkehtiessä vähän väliä lehdettömien puiden välistä vasemmalla. Sulostutin matkaamme esittämällä kansansävelmän "Oon köyhä minstreli mä vain", mutta en kovin lujaan ääneen. Maastossa oli jotain uhkaavaa.

Äkkiä erotimme savujuovan kohoavan jonkin matkan päästä edestämme. Mietimme mitä tehdä. Haltianeito Celebwen, joka on yleensäkin toiminut tiedustelijanamme, tarjoutui selvittämään asian. Hän on kuitenkin kadottanut haltiaviittansa, mikä tekee hänestä paljon helpommin huomattavan. Kun laskeuduin ratsailta ja otin Celebwenin hevosen suitset huostaani, ilmoitti puolituinen Tahern myös lähtevänsä tiedustelemaan. Katselin hänen pyöreitä muotojaan, mutta en sanonut ääneen mitään.

Hetken kuluttua minusta alkoi tuntua, että ehkä sittenkin olisi pitänyt. Edestä päin kuului parkaisu, mikä ilmeisesti kuului Celebwenille! Toverini olivat valmiiksi ratsailla ja he karauttivat suoraan taisteluun. Itse kietaisin hevosten suitset puun oksaan ja juoksin sitten aseet paljastettuna eteenpäin.

Hieman polusta sivussa oikealle oli pieni ruohikkoinen aukio, sen keskellä nuotio sekä viisi nahkahaarniskoihin sonnustautunutta miestä – ruokkoamattomasta ulkonäöstään päätellen mitä ilmeisimpiä metsärosvoja. Kaupunkielämään tottuneet tiedustelijamme olivat paljastuneet hiiviskellessään lehdettömien pensaiden keskellä ja heistä oltiin tekemässä selvää kun saavuimme hätiin. Rauhoituin kuitenkin nopeasti ja arvioin meidän hyvinkin pärjäävän tämäntasoiselle porukalle.

Taistelu sujui jotenkin takellellen. Pääsimme voitolle, mutta pari iskuani osui metsärosvoon vain naarmuttaakseen tätä ponnettomasti. Kiroilin mielessäni ja päätin vaihtaa laulu- ja soittoharjoitukset toistaiseksi miekkailuun ja voimisteluun. Sitten yhtäkkiä koko maailma räjähti liekkeihin! Fustules oli käyttänyt Palavat Kädet -loitsua ja päättänyt polttaa niin minut kuin vastustajanikin! Liekit kiertelivät minua joka puolelta, iho paloi ritisten ja näin punaisen usvan lävitse kuinka rosvo kirkui, astui pari askelta elävänä soihtuna ja romahti sitten kasvoilleen. Sitten äkkiä liekit sammuivat. Käännyin, kävelin Fustuleksen eteen ja tuijotin häntä mitään puhumatta, käryn ja höyryn kohotessa hehkuvan haarniskani rakosista. Kuolleidenmanaajan kolkot kasvot alkoivat oudosti vääristyä. Fustules hymyili. Hirvittävä näky. Käännyin ympäri ja etsin lumikasan mihin saatoin upottaa kirvelevät käteni ja kasvoni. Onneksi kääpiöpapitar paransi minut pian loitsuillaan.

Matka jatkuu. En ole enää varma, ovatko perillä mahdollisesti kohtaamamme vastustajat näitä "ystäviäni" vaarallisempia. Selvää on kuitenkin, että minun täytyy olla entistä varovaisempi kenet päästän selkäni taakse. Ehkäpä minun myös kannattaa vähentää laulamista.