Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 5

Rakkaat Durn ja Paragmos,

En ole pitkään aikaan kirjoittanut teille ja kertonut kuulumisiani. Luotan siihen, että Verhometsässä asiat ovat oikealla tolalla; tehän olette aina osanneet pitää huolta itsestänne. Omalla kohdallani täytyy myöntää, että tällainen taito (kuten niin monet muutkin asiat) ovat vasta kehitteillä. Varoituksenne ja monet neuvonne ovat olleet viime aikoina usein mielessäni. En kuitenkaan saattanut etukäteen täysin kuvitella kuinka kivikkoista seikkailijan uran alkutaival voi olla.

Edellisessä kirjeessäni kerroin liittyneeni seikkailijajoukkoon, jonka muutkin jäsenet ovat vielä sangen aloittelijoita. Mainitsin myös muutamasta saavutuksestamme, joista parin vesipeikon pyytäminen satama-altaasta on toistaiseksi herättänyt eniten huomiota. Nyt olemme ehkä jonkin huomattavasti suuremman seikkailun jäljillä. Tällä tiellä vaanivat vaarat ovat kuitenkin myös vastaavasti suuremmat, niin olemme jo saaneet tuta. Ja aavistamme vielä pahempaa olevan edessä.

Rakas Durn Töyhtöpää, sinä vanha konna: muistit aina painottaa, ettei sankariteon tarvitse olla suurikaan, että siitä saa mainion tarinan. Kyse on siitä kuinka asiat esittää, virnuilit. No, myöntää täytyy, että olen sortunut ehkä mainetekojen ahnehtimiseen; tässä vaarallisessa maailmassa moinen voi nopeasti kostautua.

Olemme parhaillaan matkalla kohti muinaista Sinisen Maljan Liiton linnaketta, tarpoen paikoin vielä lumisissa kevätmetsissä pitkin Chionthar-joen vartta, sen eteläpuolella. Meidät sai matkalle velho Fustuleksen löytämä vanha päiväkirja ja nyt olemme saaneet jo tarkempaa tietoa. Toivonpa, ettemme ole haukkaamassa suurempaa palaa kuin mihin leukamme leviävät. Nielaisemisesta puhumattakaan.

Jo alkumatkasta jouduimme mittelemään voimiamme metsärosvojen joukon kanssa. Siitä selvisimme voittajina, mutta opin tärkeän oppitunnin. En koskaan ollut oikein ymmärtänyt, Paragmos, sinun epäluuloasi taikuudenkäyttäjiä kohtaan. Heitettyäni liki henkeni "oman" velhomme huitaisemaan Palavat Kädet -loitsuun, ymmärrän moisia mielipiteitä paljon paremmin. Velhoilla on tapana pysytellä taistelussa seurueen takarivissä, mutta he kykenevät tuottamaan arvaamatonta tuhoa. Koitan pitää jatkossa varani.

Kohtasimme joenvarren polulla myös raskaasti aseistautuneen sotilasosaston. Kyseessä olivat Liekehtivän Nyrkin miehet Baldurin Portista ja he varoittivat meitä alueella liikehtivistä hiisistä tai muista pahoista otuksista. Lupasimme pitää silmämme auki. Yöaikaan valpas vahtimme havaitsikin valoa ja hiivittyämme varustautuneina paikalle löysimme kuuden mörköpeikon leirin! Hilparein aseistautuneet ja ketjupanssarein suojautuneet oliot muodostivat meille kelpo vastuksen. Tässä taistelussamme velho Fustuleksen taiat näyttivät jälleen tehonsa, mutta tällä kertaa onneksi vain vastustajiemme suuntaan. Onnekas Värisuihku-loitsu tainnutti kolme hirviötä juuri oikealla hetkellä ja pääsimme niskan päälle. Itse taistelin riemukkaasti, vaikka tunnenkin selvästi taitojeni vajavaisuuden. Viimeisen mörköpeikon koittaessa paeta yöhön juoksin sen perään ja kaadoin sen lopulta kelpo osumalla. Myrsky ja Tornado, miekka ja tikari jotka minulle lahjoititte, osoittivat olevansa kunnon terästä. Pompin kuolleen mörköpeikon paksulla vatsalla täynnä voitonriemua.

Taistelun jälkeen kävi ilmi, että oliot olivat ruokailleet metsästäjillä (ja heidän koirallaan) joiden leirin jäänteet olimme nähneet edellisenä päivänä. Fustules maistoi nuotiosta löytynyttä lihankappaletta ja vahvisti kyseessä olevan ihmislihan. Katselimme kelmeää kuolleidenmanaajaa vaitonaisina ja joku taisi päästää yököttelevän äänen. Tässä luuviulussamme on jotain joka saa välillä kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.

Omaan leiriimme palattuamme jaoimme mörköpeikkojen kukkaroista löytyneet rahat (ei mikään suuri aarre) ja taistelunhenkeä täynnä aloin kysellä kokeneemmilta tovereiltamme lohikäärmeistä. Tehän tiedätte kuinka nuo mahtavat hirviöt ovat kiehtoneet mieltäni jo nuoresta pojasta pitäen. Vastauksista päättelin, että ilmojen matoja todellakin edelleen asuu näillä mailla, eikä kyse ole vain vilkkaan mielikuvituksen luomista huurukuvista. Ehkäpä jonain päivänä pääsemme iskemään miekkamme tuollaista, kaikista vastustajista ylhäisintä vastaan. Toverini koittivat hillitä intoani synkin sanakääntein. Suuret taistelut kuitenkin kutsuvat minua, olen varma siitä.

Seuraavana aamuna oli kirpeä pakkasilta ja viluinen puolituinen Tahern lohdutteli itseään tuopillisella tulilientä minkä hän oli löytänyt mörköpeikkojen leiristä. Vähän ajan kuluttua hän jo höpötteli hiljaa itsekseen keikkuessaan velhomme edessä satulassa. Hän ei oikein viihdy erämaassa, syvät metsät ja joet saavat pullean pikkumiehen rauhattomaksi.

Kylmä tuuli ulvoi aavemaisesti. Jossakin vaiheessa papitar Quinthan alkoi höristellä korviaan ja sanoi sitten: "Susia!" Kuljimme ääntä kohti ja kukkulan takaa löysimme epätoivoisesti puolustautuvan miehen ja viisitoista sutta. Ratsastin joukon etunenässä taisteluun, miekka paljastettuna ja hevosta päättäväisesti kannustaen. Susilauman keskelle jouduttuani tulin kuitenkin pian toisiin mietteisiin moisen strategian järkevyydestä. Siinä vaiheessa se oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Sudet kävivät ratsuni kimppuun joka puolelta ja pian se jo raadeltiin kumoon.

Taistelu oli täynnä ärjyntää ja verisiä hampaita, epätoivoista miekanheilutusta ja pyörimistä susien hyökätessä kimppuuni niin edestä kuin takaa. Tajusin pian tilanteeni olevan toivoton ja aloin hoilata barbaarisoturien taistelulaulua; päätin myydä henkeni mahdollisimman kalliilla ja kuolla kuten soturin kuuluu. Näin kauempana kuinka kääpiöpapitar Helgemar käytti valoloitsuaan ja haltianeito Celebwen ammuskeli nuoliaan (pysytellen itse kaukana turvassa, tapojensa mukaan). Fustuleksen väriloitsu kaatoi yhden suden ja toisen näin hänen hevosensa potkivan kuoliaaksi kavioillaan. Itse surmasin suden miekallani ja pian Tornado lävisti toisen pedon pään. Vähän matkan päässä viittaan kääriytynyt muukalainen koitti turhaan pitää louskuvia hampaita loitolla: hän alkoi olla lopussa. Sitten suden purema vei tajuntani. Kaatuessani veriseen lumeen näin hevoseni kurjan kohtalon. Nälkiintyneet pedot repivät sen ruhosta lihaa irti joka puolelta.

Helgemar ilmeisesti oli taasen turvautunut jumalattarensa voimaan ja tuonut minut takaisin kuoleman porteilta. Alan tuntea melkoista kiitollisuutta tätä vähemmän kuuluisaa jumalatarta kohtaan (olikohan hänen nimensä "Haila"?) Ehkäpä voisin ottaa uskonasioistakin hieman enemmän selvää.

Loitsu ei kuitenkaan kyennyt palauttamaan täysiä voimiani, niin pahasti olin ollut haavoittunut. Lisäksi olin menettänyt haavoistani niin paljon verta että mieleni oli koko sen päivän sekaisin. Hourailin, ja asiat hämärtyivät ja sekoittuivat silmissäni vähän väliä. Ilmeisesti velho oli kuitenkin käyttänyt kuolleidenmanaajan taitojaan ja loitsuin saanut hevoseni kammottavasti raadellun ruhon liikkumaan ja äänettömästi kantamaan häntä yli lumen ja maan. Mies, jonka hengen olimme pelastaneet, oli haavoittunut, mutta hän ei suostunut paljastamaan kasvojaan vaan takertui huppunsa ja rääsyjensä varjoihin. Hän opasti meidät kyläänsä, missä tämä outo asia sai selityksensä.

Omat muistikuvani ovat utuiset, mutta olen tänä aamuna kysellyt muilta ja näin saanut selville mitä oli tapahtunut. Muukalainen oli metsästäjä Valen Keihäsrannan kylästä, minne olimme muistiinpanojen ohjaamina olleet koko ajan matkalla. Kylässä harmaakaapuinen Ilmaterin pappi tuli tervehtimään meitä majapaikkaamme, kylän vesimyllyyn. Tuskanlievittäjä Andrel, kuten hänen nimensä ja arvonsa kuului, oli löytänyt tästä kirotusta kyläpahasesta oivan paikan tuskaan keskittyville toimilleen ja filosofialleen. Rauhattoman Ajan aikaan kylää oli kohdannut outo onnettomuus: jotain oli saapunut liekehtien taivaalta ja iskeytynyt pauhaten maahan, rinteen juureen. Syntynyt aukko oli myöhemmin romahtanut, mutta tapahtuman täydet seuraamukset alkoivat selvitä vasta myöhemmin. Katovuoden nälkiinnyttämät kyläläiset olivat aluksi uskoneet suuren ihmeen ja siunauksen kohdanneen heitä, kun mäellä aiemmin kasvaneet, mutta nyt kuolleet omenapuut olivatkin yllättäen alkaneet kantaa jättimäisiä, herkullisia hedelmiä. Kyläläiset söivät ihmeellistä satoaan ja selvisivät hengissä, mutta myöhemmin he alkoivat muuttua: iho karhentui, tuli täyteen syyliä ja rupia. Heidän ulkonäkönsä muuttui hirvittäväksi, mutta pienet lapset jotka eivät olleet syöneet omenoita eivät muuttuneet. Nyt kyläläiset peittelivät rumuuttaan kaavuin ja käärein ja elivät eristäytynyttä elämää. Pappi Andrel ja Ilmaterin usko vain lievitti heidän kärsimyksiään.

Tänä aamuna Valenin isä Lubandan (kylän vanhin asukas) saapui vierailulle ja ilmaisi kiitollisuutensa poikansa hengen pelastamisesta. Hän kertoi meille Sinisen Maljan Liiton surullisen historian. Kyseessä olivat viiden vuosisadan takaiset tapahtumat. Tuolloin oli ollut suuria sotia joissa gnollit ja ihmiset, itsenäiset kaupungit ja Kalimshanin suvut olivat sotineet toisiaan vastaan ja lopulta antaneet Kuolleiden Kentille niiden nykyisen, kolkon nimen. Keihäsrannan kylästä päivämatkan päässä oli sijainnut Sinisen Maljan kauppaliiton linnake tai etuvartio. Kyseisessä liitossa olivat pitäneet valtaa ankaralla kädellä velhot Valusar ja Liekkimieli sekä soturit Pandulf ja Ghelm Vasaman poika. Linnakkeen hallitsijat kuitenkin veltostuivat ja heidän kimppuunsa käytiin. Oli suuri taistelu, missä tuhansia kuoli. Linnake piiritettiin, mutta se nosti suojakseen lumotun usvan. Puolustajien odotettiin kuolleen suojapaikkaansa, mutta Liiton viimeisten vaiheiden salaisuus kätkeytyy edelleen usvaan. Linnakkeen raunioihin uskaltautuneet ovat kadonneet usvaan jälkiä jättämättä. Vain yksi mies oli palannut kylään, houraillen. "Ghelm tulee noutamaan minut," hän oli toistellut. Ja kuollut sitten.

Tämä on siis paikka mihin olemme matkalla. Minulla on sangen pahoja aavistuksia siitä, mitä tuleman pitää. En kuitenkaan halua vaikuttaa pelkurilta tovereideni edessä ja olemme sopineet että käymme ainakin katsomassa rauniota kun kerran olemme tämän pitkän ja vaarallisen matkan tehneet. Muistan kuitenkin hyvin sananne: on parempi osata pelätä ja perääntyä tullakseen paikalle toisenkin kerran, kuin jäädä kuolleena paikalleen. Katsotaanpa kuinka tässä käy.

Jätän tämän kirjeen pappi Andrelin huomaan; hän on luvannut luovuttaa kirjeen jollekulle Baldurin porttiin menevälle matkalaiselle. Olen osoittanut sen teidän paikalliselle yhteyshenkilöllenne. Toivottavasti voin kuitenkin täydentää tätä kirjettä omalla kädelläni vielä ennen sen lähtemistä, hälventääkseni huolenne.

Kevään koittaessa, Keihäsrannan kylässä.

Teitä ajatellen,