Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 7

Raapustin tähän kronikkaan viimeksi verisenä ja mukiloituna, sangen kolkoissa tunnelmissa muinaisen aavelinnakkeen kellarissa. Sen jälkeen on ehtinyt jälleen paljon tapahtua, mutta koitan tällä kertaa tiivistää. Minusta tuntuu että todelliset seikkailumme ovat vasta edessäpäin. Näin täytyy olla – niin totta kuin nimeni on Rastaban.

Koitimme toipua suljetun salaoven takaisessa kammiossamme parhaamme mukaan, mutta unet tuossa kirotussa paikassa olivat kammottavia, eikä lepo virkistänyt tavalliseen tapaan. Muistan nähneeni erittäin todentuntoisen unen, missä olin jonkinlainen vanhaan haarniskaan puettu ammoinen kalmo, mätänevä ruumis. Lähistölläni makasi toinenkin mies ja tuossa unessa ryömin vierustoverini luokse ja aloin hakata häntä, lopulta eläimellisesti repien lihaa irti, tunkien sitä suuhuni. Olo oli aamulla heikko, eivätkä toverini juurikaan näyttäneet paremmilta. Muistan unessa kuulleeni ääntä, kuin kaukaista jyrinää. Onkohan tämä merkittävä yksityiskohta?

Värjöteltyämme lukitussa huoneessa kokonaisen vuorokauden pystyimme jälleen nousemaan jaloillemme. Täysimittaiseen taisteluun meistä ei kuitenkaan vielä ollut. Pidimme neuvottelun ja mietimme mitä tekisimme. Muistutin hevosistamme: ne odottelivat edelleen liekanaruissaan ulkopuolella. Melko pian päätimme että vetäytyminen olisi tässä vaiheessa ainoa järkevä teko: varusteemme olivat hajoamassa, meillä ei ollut kaikkia tarvikkeita, ruoka oli loppumassa ja monet kaipasivat kipeästi lisää koulutusta voidakseen käyttää taitojaan täysipainoisesti. Avasimme salaoven, ja kivipaaden siirtymisestä aiheutuneiden kaikujen vaiettua aloimme varovaisesti seurata jälkiämme takaisin kuilulle, mistä laskeuduimme (tai suistuimme) tähän pimeyteen.

Köysi roikkui onneksi vielä paikallaan aukossa ja kapusimme helpottuneina ulkoilmaan. Lumottu usva leijui edelleen kukkulan huipulla peittäen ulkopuolisen maailman taakseen. Lisäksi, kun aloin etsiä tekemiäni kiviröykkiöitä, ei niistä näkynyt jälkeäkään. Quinthanin tekemät merkit olivat myös kadonneet. Usvassa piilee vielä voimakkaampi lumous kuin uskoimmekaan.

Koitimme kivien asennosta parhaamme mukaan päätellä tulosuuntamme ja kävelimme hitaasti, tiiviinä ryhmänä maitomaiseen usvaan. Lopulta astuimme puiden lomaan ja sitten päivänvaloon. Räpyttelimme silmiämme häikäistyneinä: näytti olevan kaunis varhaiskevään aamupäivä. Käännyin katsomaan takanamme kohoavaa usvaista kukkulan huippua. Harmaana ja uhkaavana se toi mieleeni jättiläismäisen pääkallon – ja oli kuin olisin tuntenut pahantahtoisten silmien katselevan meitä sen kätköistä. Tai ehkä vain kuvittelin. "Palaamme vielä," mutisin ja käännyin sitten seuraamaan seikkailijajoukkoa, joka oli jo matkalla alaspäin, varusteet metallisesti kilahdellen, helpottuneesti ääneen rupatellen.

Hevosemme löytyivät sieltä minne ne jätimme, nälkäisinä ja viluisina ne selvästikin olivat iloisia että olimme selvinneet luolastosta takaisin. On se hyvä että meitäkin joku kaipaa tässä julmassa maailmassa. Ruokimme hevoset, kiinnittelimme varusteemme niiden selkään ja suuntasimme sitten takaisin Keihäsrannan piinattuun kyläpahaseen. Siellä kohtasimme paluustamme hämmästyneen pappi Andrelin ja saimme tutut makuusijat kylän myllystä. Seuraavana aamuna juttelimme vielä Andrelin kanssa ja lahjoitin hänelle avokätisesti peräti kymmenen hopearahaa hyväntekeväisyyteen. Tunsin äkisti itseni hyvin hurskaaksi ja ryhdyin jälleen sommittelemaan mielessäni hengellistä sävelteosta, jolla toivon jättäväni jälkeni kirkkomusiikin historiaan. En ole vielä vain päättänyt mikä jumala tai jumalatar saakaan nimiinsä tämän merkittävän ylistyslaulun.

Paluumatka Baldurin Portille lävitse levottomien ja harvoin partioitujen metsäseutujen sisälsi omat seikkailunsa, mutta eniten mietittävää saimme tapahtumista aivan paluumme viimeisillä maileilla.

Ensimmäisenä matkayönämme jouduimme hiiviskelevän gnollijoukon hyökkäyksen kohteeksi ja muistaakseni jokainen teki osansa niin urhoollisesti kuin odottaa voi. Muistissani ei vain ole kehumista: sain jossakin vaiheessa piikkinuijasta ilkeän osuman joka vei tajuntani. Piloille tallotuista ja revityistä teltoista saatoin kuitenkin nähdä että gnollit olivat päässeet suoraan kimppuumme ja hakanneet aseillaan telttakankaan lävitse. Toinen menetys koski kipeimmin varjoissa väijyvään haltianeitoomme: Celebwen oli katkaissut taistelun loppupuolella jänteen jousestaan ja ilman varajännettä hänen nuolensa olisivat nyt hyödyttöminä.

Sateisena leiriyönä näin myös uudenlaisen ihmeen. Papitar Quinthan sai äkkiä ajatuksen miten suojautua sateelta ja märältä maalta; hän kaivoi pakkauksistaan esiin kangaskäärön joka auki taiteltaessa otti äkisti kokonaisen kanootin muodon! Quinthan ryömi veneeseen ja vaipui tyytyväisenä uneen. Me muut koitimme ruokkia räiskähtelevää tulta ja tukkia suurimpia aukkoja laavussa, jonka olimme hajonneista teltoista kasanneet.

Vilustuminen oli väistämättömänä seurauksena, ja tällä kertaa papittaren rohdosjuomatkaan eivät auttaneet. Vaelsimme märkinä, aivastellen ja alla mielin. Sitten äkkiä näimme laaksossa edessämme liikettä.

Lähestyimme varovasti, väijytykseen valmistautuen. Kyseessä oli kuitenkin vain hevonen joka laidunsi sitomattomana polun läheisyydessä. Kun saimme hevon kiinni ja tutkimme sitä tarkemmin löysimme melkoisesti varusteita tiiviisti pakatuista satulalaukuista. Erityisesti kahden kymmenpäivän ruoka-annoksesta olimme iloisia, muuten emme löytäneet mitään mikä olisi tarjonnut vihjeitä hevosen omistajaan, ellei kuusisakaraisen tähden muotoinen polttomerkki hevosessa ollut sellainen. Velho Fustuleksen näin uteliaana nuuhkivan varusteista löytyneen rautaisen pullon sisältöä. Hevoselle sinänsä oli tarvetta: oman hevosenihan olivat sudet raadelleet ja nyt jonkun oli käytännössä kuljettava aina jalkapatikassa. Heilautin itseni harmaan ratsuhevosen satulaan – ja samalla tunsin jotain tahmeaa allani. Kun tunnustelin, tahriutui käteni punaiseksi: verta.

Ryhdyimme nyt selvittämään hevosen arvoitusta pahaenteisissä tunnelmissa. Tiedustelijamme Celebwen jäljitti hevosen kulkemaa reittiä tarkkaillen katkenneita oksia ja kavioiden siirtämiä sammaleita. Äkkiä varsijouset helähtivät ja olimme väijytyksessä. Näimme kahden tummiin pukeutuneen hahmon nousevan edessä olevien kivien takaa laukaisemaan, vain piiloutuakseen taas saman tien. Kävimme hyökkäykseen; Fustuleksen ampuma happonuoli osui kiveen vahinkoa tuottamatta, mutta papitar Quinthanin rukous vangitsi toisen hyökkääjistä. Maagisesti halvaantuneena hän seisoi aloillaan, kykenemättä laskemaan käsiään asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksinäänkin toinen tummiin pukeutuneista miehistä oli kuitenkin pelottava vastustaja. Hänen miekassaan oli myrkkyä, ja osuman saatuaan Celebwen kaatui maahan tuskan vääristäessä haltian kasvoja. Myös vastustajamme osasi turvautua taikuuteen: hän kulautti kurkkuunsa taikajuoman, minkä jälkeen hän kykeni taistelemaan käsittämättömällä nopeudella, väistellen ja jaellen iskuja ympärilleen pyörien kuin hyrrä. En ole ennen nähnyt moista.

Lopulta Fustuleksen värisuihkuloitsu kuitenkin iski vastustajan tajuttomaksi ja Tahern, verenhimoinen puolituisemme, kävi viiltämässä mieheltä kurkun auki. Sitten köytimme toisen miehen ja odottelimme loitsun vaikutuksen loppumista että pääsimme kuulustelemaan vankia.

Tämä oli kova pala. Emme saaneet ylimielisestä ja kylmän ammattimaisesta tappajasta irti oikein mitään muuta kuin hänen nimensä, "Herm". Vaikka teimme parhaamme hänen kovistelemisekseen, tyytyi tämä vain uhkailemaan, vihjaillen epämääräisesti mahtaviin työnantajiinsa. Hermin mukaan meillekin saattaisi olla mahtavia palkkioita luvassa, mikäli ymmärtäisimme siirtyä tekemään moisia hämärätöitä. Puolituinen teeskenteli olevansa kiinnostunut (kaipa hän teeskenteli?) mutta murhaajan kylmät ja julmat puheet saivat lopulta hänetkin hermostumaan. "Tapetaan pois koko mies", hän puuskahti. "Ei häntä voi jättää eloon. Mikäli hän paljastaa meidät työnantajilleen, on vaara kostosta aivan liian suuri."

Vastustin vangin tappamista: mies oli selvästi vaarallinen rikollinen ja hänestä varmaan maksettaisiin palkkio. Ehkäpä Liekehtivä Nyrkki pääsisi hänen tietojensa avulla suuremmankin rikollisjärjestön jäljille – ja me saisimme samalla mainetta ja kunniaa. Muut kuitenkin vastustivat. He uskoivat että rikolliset ovat soluttautuneet Miekkarannikon kaupungeissa kaikkialle, yhteiskunnan huiput ja valtaapitävät mukaan lukien. En itsekään pidä rikkaiden kauppiaiden moraalia jalkarätin arvoisena, mutta kaupungin kaarti on tehokas (kuten olen itsekin saanut toisinaan kokea) ja Baldurin Porttia hallitsevat herttuat ovat uskoakseni aidosti omistautuneet taistelulle rikollisuutta vastaan. Kun kokeneemmat toverini vakuuttivat moisen olevan hyväuskoista hölmöyttä jäin lopulta yksin vähemmistöön. Lempeä papittaremme Quinthan oli hänkin asiassa kahden vaiheilla. Fustules äänesti tyhjää. Niinpä, ennen saapumistamme joen yli vievälle lautalle, Herm talutettiin köysissä jokirantaan. Jäimme Quinthanin kanssa kauemmaksi vartioimaan hevosiamme, mutta kuulimme kuitenkin tuskanhuudot ja kuolinkorinan tovereidemme tikarien iskiessä. Sekä näimme liekin leimahduksen ja tunsimme ällöttävän palavan lihan katkun Fustuleksen polttaessa ruumiin tunnistamattomaksi ennen sen kätkemistä.