Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 6

Rastaban tässä. Kirjoitan tätä haavoittuneena ja sangen kolkossa ympäristössä. Vaan: asia kerrallaan.

Poistuessamme kirouksen vaivaamasta Keihäsrannan kylästä jätin kirjeeni Durnille ja Paragmokselle pappi Andrelin huostaan, eteenpäin toimitettavaksi. Minulla oli pahoja aavistuksia edessäpäin odottelevasta seikkailusta, ja nyt näyttää että olin oikeassa. Toivottavasti tuo ei jäänyt viimeiseksi viestikseni. Ehkäpä joku löytää tämän kronikan jonakin päivänä – ja vaalenneet luuni sen viereltä? Synkkiä ajatuksia on vaikea näissä puitteissa karkottaa mielestään.

Kun olimme poistumassa kylästä juoksi puolituinen Tahern paikalle, jotakin sätkyttelevää viittansa kätköissä. Vähän matkaa ratsastettuamme kotkotus paljasti varkaan: Tahern oli ilmeisesti "löytänyt" kanan. Ylistimme vuolaasti mestarin suursaalista ja puolituinen punasteli, mutta sijoitti kanaparan tukevasti kainaloonsa. Sen nimi on Vilpertti, hän ilmoitti nenä pystyssä.

Näin nyt itse ensimmäistä kertaa omin silmin kuinka Fustules, kalvakka kuolleidenmanaajamme käytti taidoistaan kolkointa: kutsui kalmon taikavoimin takaisin elämään. Kylän ulkopuolella velho käytti jälleen voimiaan entisen hevoseni poloiseen raatoon ja irvokkaasti tuo puoliksi syöty kasa luuta ja lihaa nousi jaloilleen, hehkuen punaista maagista valoa. Aina kun silmäni sattui tuohon vierelläni askeltavaan, luonnottoman äänettömään hahmoon, minua puistatti.

Tunsin että minun oli saatava raitista ilmaa ja karautin Fustuleksen ratsulla (jolle hän oli antanut nimeksi "Ryönä") hieman joukkomme edelle. Pysäytin hevosen mäen huipulle ja nousin seisomaan jalustimien varaan; tähyilin ympärillemme ja etenkin itään minne matkamme oli suuntaamassa. Näin koleassa pohjoistuulessa huojuvaa, vielä lehdetöntä metsää, Chionthar-joen taivaan harmautta peilaavan uoman mutkittelemassa kukkuloiden lomaan. Mutta mitään merkkiä määränpäästäni en puolihaltian silmillänikään vielä erottanut.

Päivämatkamme sujui rauhallisesti. Olimme lähteneet matkaan vasta puolipäivän jälkeen, ettemme vain päätyisi kuolleen linnakkeen läheisyyteen yön koittaessa. Yövyimme kivikkoisessa maastossa muutaman lohkareen ja lehdettömän pihlajan kätköissä. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Näin velhon ja pappien keskittyvän valmistelemaan loitsujaan ja rukouksiaan tavallista suuremmalla huolella. Kaikki olivat vaitonaisia. Tunsimme lähestyvämme tuntemattomia vaaroja.

Pian määränpäämme oli edessämme. Chionthar oli tässä kohtaa kaivertanut reittinsä syvälle kallioiden lomaan ja rantakalliot viettivät virtaan pystysuorina jyrkänteinä. Lisäksi niiden liukasta pintaa peittivät kosteat sammaleet. Korkeimmasta rantakalliosta kohoava rinne nousi kukkulaksi, jonka kylkiä reunusti ikivanhojen puiden piiri. Metsän lävitse oli mahdotonta nähdä: kukkulan huippua verhosi aavemainen, liikkumaton usva. Kiersimme kukkulan varovaisesti ja päädyimme jälleen joenrantaan sen toisella puolen. Mitään tietä tai porttia usvaiseen arvoitukseen ei ollut näkyvissä.

Kun koitimme lähestyä metsää ratsut mukanamme, alkoivat eläimet vauhkoontua. Tämä vahvisti aavistuksemme pahuuden voimien läsnäolosta – mikäli nyt jollakulla oli tuosta vielä ollut epäilyksiä. Laskeuduimme ratsailta ja etenimme ylöspäin rinnettä vielä varovaisemmin. Ilta alkoi hämärtyä, taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Kukkulan kiertämiseen oli mennyt enemmän aikaa kuin olimme arvioineet. Usvaseinää lähestyessämme Tahernin suunnitelmat Vilpertti-kanan suhteen paljastuivat: hän aikoi päästää kanan edeltä usvaan tutkiakseen olisiko se vaarallista. Kanaparka. Kiinnitettyään nyörin Vilpertin nykivään kaulaan, päästi puolituinen kanan irti. Vilpertin lento jäi lyhyeksi. Eläin oli niin pahassa paniikissa, että se riuhtaisi niskansa nurin heti Tahernin otteesta päästyään. Rauha hänen pienelle sielulleen. Vilpertistä saatiin kyllä Quinthanin taidoilla oikein maittava kanakeitto koko seurueelle sinä iltana.

Päätimme että olisi jumalien uhmaamista jatkaa usvaan etenemistä sinä iltana ja peräydyimme. Vajaan puolen mailin päässä löysimme hyvän leiripaikan, mistä vielä erotimme oudon kukkulan usvaisine huippuineen tähtien valossa. Näky sai jostain syystä vereni hyytymään.

Yöllä tapahtui outoja. Olin vartiossa kun näin usvan kukkulan huipulla alkavan oudosti hehkua, sykkiä. Kuulin ääniä, kuin askelia. Ne lähestyivät. Jotain hyvin suurta! Yritin turhaan antaa hälytystä, mutta kukaan ei noussut teltoistaan. Ryntäsin lähimpään ja yritin ravistaa Fustulesta hereille. Mutta: kun kuolleidenmanaaja nousi istumaan, näin että kuolema oli jo ottanut omansa – luurankomaiset kädet tarrautuivat kurkkuuni ja mätänevästä suusta purkautui karmea, pahantahtoinen nauru!

Samassa heräsin. Huutoni oli herättänyt koko leirin ja jouduin selittämään painajaiseni. Fustules kertoi nyt osanneensa koko ajan odottaa moista; myös hänen lukemassaan päiväkirjassa oli kerrottu hirvittävistä unista linnakkeen läheisyydessä. Tuijotin velhoa epäluuloisena: mitä kaikkea muuta hän onkaan "jättänyt mainitsematta"? Olisiko puhe kukkulan aarteista vain juoni, jolla kuolleidenmanaaja saisi tovereita jonkin oman kirotun alansa taikaesineen tai loitsun etsimiseen? Päätin olla kuitenkin vaiti epäilyksistäni; olimme jo tulleet liian pitkälle kääntyäksemme takaisin.

Loppu yöstä sujui levollisemmin ja lopulta minäkin sain nukuttua. Aamulla ruokailimme, varmistimme varusteemme ja loitsumme ja suuntasimme takaisin kukkulalle. Tällä kertaa panimme hevoset liekaan kauemmaksi, paikkaan missä ne saattoivat laiduntaa. Sitten kiipesimme ikimetsään ja saavuimme usvaseinämän ääreen.

Usva oli selvästi mahtavan lumouksen tuote. Vuosisatoja se oli suojellut salaisuuksiaan ja edelleen se uhmasi tämän maailman tuulia luonnottoman tiiviinä seinämänä. Tyypilliseen tapaan seurueemme – jota olemme alkaneet puolivakavissamme nimittää "Varjokärpiksi" hiiviskelevän seikkailutyylimme tähden – uppoutui harkitsemaan ja riitelemään erilaisista suunnitelmista ja etenemisvaihtoehdoista.

Kyllästyttyäni lopulta kuuntelemaan kävelin usvaseinän ääreen ja työnsin sinne käteni. Koska mitään ei tuntunut tapahtuvan otin varovaisen askeleen ja seisoin usvan rajalla, toinen jalka usvassa, toinen päivänvalon maailmassa. Se oli outo kokemus: kun työnsin pääni harmaaseen seinämään muuttui kaikki ympärilläni aavemaiseksi – saatoin kuitenkin nähdä nousevan rinteen ja puut usvassa edessäni. Seinämän läpi en kuitenkaan nähnyt mitään, en edes tovereitani. Astuin takaisin ja ehdotin että jatkaisimme eteenpäin.

Kun ryhdyimme etenemään pidin huolta että reittimme oli selkeästi merkitty: Irrotin tikarillani kahden puun kuorta siitä mistä olimme tulleet siten, että näkyvissä oli selkeät nuolet. Kiivetessämme rinnettä ylös nostelin puolestaan kiviä pieniksi pinoiksi merkitsemään polkuamme.

Kuljimme harmaudessa jossa taivaanrantaa ei ollut näkyvissä, eikä aurinkoa erottunut, vaikka tiesimme sen jossain yllämme paistavankin. Kivenheiton päässä kaikki alkoi sekoittua harmauteen. Puut ilmestyivät eteemme ja katosivat taaksemme. Lopulta niitäkään ei enää ollut, vain kivikkoista rinnettä joka alkoi kaartua tasanteeksi. Olimme tulleet kukkulan huipulle.

Vähän matkan päässä erotimme kaksi kivipaatta. Lähemmäksi tullessamme näimme että tässä oli varmaankin etsimämme merkki sisäänpääsystä muinaiseen linnoitukseen. Toinen kivistä oli kallistunut vuosisatojen saatossa, mutta erotimme jonkinlaisen syvänteen niiden välissä. Otin vielä askeleen lähemmäksi nähdäkseni paremmin. Siinä samassa tunsin liukkaan maan viettävän jalkojeni alla, horjahdin – ja lähdin luisumaan mustaan aukkoon!

Celebwen, Quinthan ja Tahern yrittivät kaikki tarttua minuun ja pysäyttää putoamiseni, mutta hekin olivat vaarassa liukastua. Tunsin otteeni herpoavan haparoivista sormista ja sitten olinkin hetken lennossa. Äkkipysäys pimeydessä iski ilmat keuhkoistani, löin kylkeni kiveen ja kykenin vain makaamaan, kivun kyyneleet silmissäni. Ylläni erottuvasta harmaasta aukosta pystyin arvioimaan pudonneeni useita jaardeja luolan syvyyteen.

Kaulassani roikkuva loitsittu valoriipus valaisi sen verran ympäristöäni että havaitsin putoamisessani olleen myös onnea mukana: paikassa oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen sortuma ja kivilattialla törrötti ikävän teräviä kivenlohkareita. Olisin voinut helposti heittää henkeni. Tuskasta irvistellen koitin esittää kiitosrukoukseni Tymoralle.

Vanha haarniskani repsotti irrallaan siltä kyljeltä jolle olin pudonnut ja jouduin vääntelemään kiinnikkeitä saadakseni suojaavat levyt taas paikoilleen. Toinen murheen aihe: en ollut enää suunnitellut lähteväni seikkailuun tässä romussa, mutta tilaamani levyhaarniska ei ollut valmistunut ajoissa, eivätkä toverini olleet halunneet odottaa.

Paikkaillessani suojuksiani näin köydenpään heilahtavan viereeni lattialle ja kohta sitä pitkin alkoi laskeutua tuttuja hahmoja, kuka taitavammin, kuka vaarallisesti keikkuen ja luisuen. Kohta olimme kaikki luolastossa ja Lathanderin papitar paransi siunauksellaan pahat ruhjeeni ja minäkin pääsin jaloilleni.

En ole koskaan aikaisemmin joutunut suunnistamaan tai taistelemaan maan alla, mutta monet kuulemistani tarinoista kuvailevat juuri tällaisiin muinaisiin luoliin kätkeytyvistä aarteista – ja hirviöistä. Juuri nyt nuo sankariballadit alkavat yllättäen tuntua paljon synkemmiltä kuin Baldurin Portin tavernojen hilpeässä seurassa. Seurueemme tuntuu surkean kokemattomalta ja huonosti varustautuneelta tällaisen pahuuden linnakkeen valtaamiseen. Mutta ehkäpä löydämmekin heti jonkin unohtuneen aarrekammion ja sitä vartioimasta hampaattoman peikon ja vastapäisestä seinästä sopivan uloskäynnin. Ehkäpä lehmät lentävät ja kivet laulavat. (Niin, toisinaan ne voivat tehdä niin, mutta… ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.)

Ryhmityimme tiiviiseen muodostelmaan, missä luolastot parhaiten tunteva kääpiömme Helgemar yhdessä tiedustelijamme Celebwenin kanssa johtaa tietä, seuraavassa rivissä olemme Quinthanin kanssa ja viimeisenä parina ja kartanpiirtäjinä tulevat Tahern ja Fustules. Lähdimme mahdollisimman äänettömästi tutkimaan ympäristöämme.

Etelään johtava käytävän haara vie alaspäin johtaviin portaisiin ja kokeneemmat toverini puistelivat päätään: syvyydessä odottavat pahimmat pedot. Meidän olisi syytä tutkia tämä kerros ensin.

Pyörähdimme ympäri ja palasimme sortuman ohitse seuraavaan haaraan. Vasenta haaraa jonkin matkaa kuljettuamme löysimme lisää haarautuvia käytäviä – sekä salaoven. Siitä etelään kuljettuamme päädyimme samaan käytävään jonka olimme äsken ohittaneen oikeanpuoleisena haarautumana. Käsitin pian tarkan kartanpiirtämisen välttämättömyyden. Käytävät olivat kaikki saman näköisiä ja olisimme pian auttamattoman eksyksissä, elleivät piirustuksemme mittasuhteet pitäisi täysin paikkaansa.

Pitkän etelään johtavan suoran käytävänpätkän jälkeen käännyimme oikealle ja löysimme lisää haarautumia, sekä jälleen salaoven. Tälläkin kertaa kätketyn painikkeen painaminen siirsi osan seinää sivuun raskaasti jyristen, mutta nyt edessämme olikin kammio, eikä uutta käytävänpätkää. Ja loitsuvalomme paljasti jotain muutakin: huoneen perällä, korokkeella meitä odotti ensimmäinen aarre – sauva, sotavasara ja kristallipallo. Muuten pölyisessä huoneessa nämä kiiltelivät koristeellisina ja täysin pölyttöminä. Ilmiselvästi jotain magiaa, mutta minkälaista?

Papitar Quinthan koitti paljastaa taikuuden rukouksellaan ja esineet tuntuivat säteilevän jonkinlaista lumousta, mutta sen tarkempaa luonnetta ei ilmeisesti saisi selville muuten kuin kokeilemalla. Syvään henkeään vetäen Quinthan kurottautuu koskettamaan; me muut peräydymme kohteliaan kunnioittavasti ulos koko huoneesta.

Samalla hetkellä kun kevätneidon käsi koski sauvaan, lumous särkyi. "Aarre" muuttui kuhisevaksi kasaksi luurankomaisia käsiä, jotka säntäsivät nyt kynsimään ja kuristamaan kaikkea elävää edessään! Ryntäsin huoneeseen ja koitin saada aseillani osumaa, mutta pienet pirulaiset ovat nopeita ja niiden murskaamiseen nuija olisi parempi ase kuin miekka tai tikari.

Yritimme taistella kaikin voimin, mutta rapumaisesti liikkuvia ja hyppeleviä käsiä oli kaikkialla! Pian Fustules kaatui raatelevien luurankokäsien keskelle – hän ei siis ole immuuni oman alansa taikuudelle. Myös papitar Quinthan oli vaikeuksissa: hän oli jäänyt pahiten pikkuhirviöiden keskelle ja kohta hän romahtikin lattialle. Helgemar, Tahern ja Celebwen jatkoivat taistelua parhaansa mukaan samalla kun koitin sitoa tajuttomien tovereittemme vuotavia haavoja. Yhdenkin rapisevan riivajaisen murskaaminen tuntui tyydyttävältä saavutukselta, niin vaikea niihin oli osua aseillani. Vähitellen, tuskallisen hitaasti, kirotut kädet kuitenkin vähenivät ja hajosivat luupaloiksi ja jauheeksi kivilattialle. Lopun uupuneina seisoimme hiljenneessä kammiossa, verisinä ja luujauhon tahrimina.

Kirjoitan tätä nyt salaoven takana olevassa kammiossa; olemme arvioineet että se on ehkä turvallisin paikka lepoon tässä kammottavassa luolastossa, mistä tunnemme vasta niin vähän. Ja sekin vähä oli jo maksaa henkemme. "Saivatpa näpeilleen", kuulen jonkun mutisevan. "Oikein isän kädestä," toteaa toinen. "Täysin kouriintuntuvalla tavalla."