Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 9

[ Frans Mäyrä ]

http://www.uta.fi/~tlilma/
frans@iki.fi

 

Uusi alku ikuiseen matkaan

~ muistumia AD&D-seikkailuista 4.12., 10.12.1998,
sekä 5.2. ja 12.2. 1999 ~

Muisto. Kuljemme jonossa loputonta kivikkoista rinnettä, alas, sitten suurimpia kivenlohkareita väistellen seuraavaa rinnettä ylös. Kiivetessäni tarraudun välillä varpuihin ja hilaan itseäni eteenpäin. Haarniskani painaa yhä enemmän, nahkaiset pehmikkeet hiertävät. Kavutessa hikoan, pysähdys kylmässä vuoristotuulessa puolestaan jäähdyttää nopeasti kunnes hampaat lyövät loukkua.

Silmäilen tovereitani. Puolituinen näyttää olevan vielä surkeammassa kunnossa. Tahern kompuroi rinteessä ja vain nopeasti tarraamalla huppukauluksesta onnistun pysäyttämään alkavan sukelluksen.

Alkumatkasta koitin parhaani nostaa tunnelmaa kertomalla kaikki tuntemani tarinat epätoivoisiin tilanteisiin joutuneista seikkailijoista ja ihmeellisistä selviämisistä. Maiseman lohduton vieraus ja matkan loputtomuus kuitenkin tuntuivat pian kääntävän sanani itseään vastaan; tuntui, ettei mikään mitä Miekkarannikolla olen oppinut sovi tänne, että tarinat muuttuvat mielettömiksi ja turhiksi. On vain tuuli, taivas, kivinen rinne.

Tähyilimme etäisyydessä siintäviä lumihuippuisia vuoria ja toisessa suunnassa kaukana siintävää tasankoa ja teimme päätöksen yrittää tasangolle. Kukkuloiden väliset laaksot kuitenkin poimuilevat oudosti ja suoraan kulkeminen on mahdotonta. Kadotimme tasangon pian näkyvistämme ja nyt vain kuljemme, mitään ajattelematta, seuraavaan askeleeseen keskittyen.

Ilta saapuu ja lämpötila alkaa pudota entisestään. Kaikki varusteeni lukuun ottamatta taskujeni ja vyöpussieni sisältöä on Kypärän ja Viitan majatalossa, ehkä täysin toisessa maailmassa. Siellä on myös päiväkirjani, vesileilini, ruokatarpeet, ja – mikä kamalinta – soittimeni, kultahaltioiden kellopeli. Tuntuu kuin tuuli kantaisi luokseni muutaman haipuvan sävelen, mutta tiedän että siinä soi vain kaipaukseni.

Virittelemme kuivasta ruohosta, varvuista ja pienistä risuista nuotiontapaisen, minkä ääressä torkumme viittoihimme kääriytyneinä. Vain papitar Quinthan on ilmeisestikin raahannut koko ajan kaikkea omaisuuttaan mukanaan – ehkä naurettavan näköistä majatalon aamiaispöydässä, mutta tässä tilanteessa hyvin käytännöllistä.

Aamulla viimeinenkin vesileilimme tyhjenee. "Minulla on kyllä jäljellä yksi pullollinen… myrkkyä," toteaa aina yhtä hilpeä kuolleidenmanaajamme. Kieltäydymme kohteliaasti ja matka jatkuu. Ja jatkuu…

* * *

Loikoilen pehmeällä ruoholla ja tähyilen taivaalla. Selune vaeltaa siellä kyyneleineen: olemme siis sittenkin edelleen Faerunissa. Myös vatsan tyytyväinen murahtelu rauhoittaa ja voin tuntea sitkeän toivonkipinän jälleen tuikahtelevan sydämessäni. Kyllä tästä vielä laulu syntyisi, mutta millainen, sen saisi aika osoittaa. Ja kohtalo, joka tietäni lakkaamatta muovaa ja johdattaa.

Vaelsimme tiettömässä maastossa yhteensä neljä koleaa päivää ja jäätävää yötä. Etenkin Fustules ja Tahern kärsivät paleltumista. Parhaiten selvisi Quinthan, jolla oli maaginen kanoottinsa: hän vain avasi sen, ryömi sisään ja vietti yönsä turvassa vuoriston purevalta tuulelta.

Myös päiväsaikaan tästä taikaesineestä oli hyötyä: papitar käytti rukouksiaan loitsiakseen meille puhdasta vettä ja tiiviinä kanootti sopi mainiosti myös suureksi vesiastiaksi. Ruuan kanssa tilanne oli huonompi. Yrttitietoa opiskelleena Quinthan jopa uskaltautui keittelemään maasta keräämäänsä jäkälää ruuaksi, mutta joutui sitten oksennellen toteamaan yrityksen turhaksi.

Muistan myös luolan, missä yövyimme. Luolan asukki, suunnaton karhu saapui paikalle kesken yötä ja jouduimme väsyneinä ja nälkäisinä taistelemaan henkemme edestä. Karhu puri ja repi Tahernia aika pahoin ja papitar joutui käyttämän kaikki taitonsa pelastaakseen hänet jälleen elävien kirjoihin. Taistelun jälkeen oli hiljaista. Veri pulpahteli puolituisen suusta hänen koittaessaan puhua. Hajuja: karhun ulosteet, oksennus, sairauden tuoksut, veri… Savu ja liekit.

Tämä suojainen laakso oli saapunut viimeisellä hetkellä. Löysimme lähteen, kirkkaana virtaavaa vettä, pehmeän ruohopedin ja lammaslauman. Laumaansa urheasti puolustaneesta pässistä teimme maukasta muhennosta.

Tuijotan taivaalle. Selune on kätkemässä kauneutensa läpikuultaviin huntuihin. Lähetän taivaalle suudelman ja kuiskaan rakkaudentunnustuksen, Selunelle, yölle, tälle julmankauniille maailmalle. Ja nukahdan.

* * *

Muisto. Sotilaita, haarniskoita, välähtelevää terästä. Silmänkantamattomiin. Ratsujen kaviot nostavat maasta matalan kumun ja pölypilven, joka harsoilee etenevän joukon reittiä myötäillen aina horisonttiin. Olemme seisoskelleet lähellä kukkulan lakea kohta puolisen tuntia, ja armeijan etujoukko on kohta kohdallamme, mutta lähestyvän hyökyaallon lopullista kokoa on edelleen mahdoton arvioida. Armeija näyttäisi koostuvan tummahipiäisistä paimentolaisista, mutta lisäksi joukoissa marssii jotain muutakin – jättejä? Nämä ovat kuitenkin ainoat asukkaat, joita olemme kohdanneet tässä vieraassa maassa ja niinpä pysymme vain aloillamme ja katsomme mitä tuleman pitää.

Kun esijoukot havaitsevat meidät, on tapahtumisen suunta pian selvä. Meitä kohti lähetetään kaksi joukko-osastoa, joista toinen lähtee ratsastaen kiertämään selustaamme. Koitan kävellä lähestyviä sotilaita kohti kädet kohotettuna rauhan tervehdykseen, mutta jousten helähdykset ja ympärilleni satavat nuolet saavat nopeasti toisiin aatoksiin. Pyörähdämme ympäri ja lähdemme ryntäämään silmittömästi pakoon. Tuhansien ja taas tuhansien takaa-ajajien edessä ravatessani pohdin hetken verran, että tämä lienee varjokärppien vainotussa elämässä jonkinlainen uusi ennätys: meillä on aina ollut vihollisia, mutta ei koskaan ennen aivan tässä mittakaavassa.

Kukkulan toisella puolella on jyrkkä rinne, jota lähdemme juoksemaan alas nuolten kilahdellessa kiviin ympärillämme. Samassa kompastun raskaassa haarniskassani ja kaadun alas rinnettä. Ystävieni kädet harovat tyhjää ja liu’un, pyörin, singahdan ilmaan – lyön pääni kiveen…

Pimeys.

* * *

Hajanaisia, sekavia muistikuvia. Quinthanin kädet liikkuvat päälläni ja näen ja tunnen jälleen, mutta maailma keinuu, kipu leimahtelee silmiin punaisina aaltoina ja haparoin turhaan jotain kiintopistettä.

Ryntäämme, kaadun, minut autetaan jaloilleen, juoksemme jälleen. Nuolia. Äkkiä edessä käsittämättömän syvä rotko, horjun kuin se haluaisi ilmaista minut, kuin syvyys puhuisi kutsusanoin. Näen kuinka Fustules rutistaa kalpein, jännittynein käsin loitsukääröä, lausuu keskittyneesti monimutkaisia sanoja – ja kohoaa ilmaan. Jäämme katsomaan, kuinka velho lentää kaapu lepattaen syvyyksien ylle.

Paimentolaissotureita hyökkää kahdesta suunnasta. Meillä ei ole mitään suojaa ja nuolet vievät varmuudella pian henkemme. Helgemar pyyhkäisee verta silmistään, painaa kypäränsä tiiviimmin päähänsä ja lähtee sitten karjuen ja kirvestä heiluttaen viimeiseen, turhaan hyökkäykseen. Ja – puhkean mielipuoliseen nauruun – vihollisemme kääntyvät kauhistuneena ympäri ja pakenevat. Yksi kääpiö ja toistakymmentä sotilasta; ovatko nämä allergisia kääpiöille, vai mitä?

Sitten käännymme katsomaan taaksemme ja näky salpaa henkemme. Rotkon toisella reunalla seisoo kaksi hahmoa, joista toinen ojentaa käsivarsiaan ylöspäin ja hänen edessään muodostuu valtaisa savupyörre. Se taipuilee, litistyy ja kääntyy sitten vaakasuoraan rotkon ylitse johtavaksi harmaan savun sillaksi. Toinen hahmoista nousee ilmaan ja lentää luoksemme: Fustules. Hän selittää, että meidän tulisi nopeasti kulkea sillalle, se kestäisi painomme kyllä.

Välähdys. Seison oudosti pyörteilevällä pinnalla, vilkaisen reunan ylitse syvyyteen. En näe rotkon pohjaa. Tunnen lähes vastustamatonta halua hypätä syvyyteen. Taistelen tunnetta vastaan, tajuan sitten tilanteen mielettömyyden ja alan taas nauraa. En tunne enää nauruani.

Kaunis harmaaviittainen nuori nainen katselee meitä uteliaana, kertoo sitten murteellisesti yleiskielellä käyvänsä hakemassa apua. Nojaan kiveen ja kuulen kuinka kivi alkaa kuiskailla kivisiä sanoja. Ravistelen selvittääkseni pääni ja punainen leimahdus vie minut miltei polvilleen. Alan tajuta, että päähän kohdistunut isku on suistamassa minut johonkin sairauteen, mutta en toisaalta voi olla huvittumatta harhojeni laadusta. Kokeilen kutittaa yhtä järkälettä ja kuulen selvästi kuinka kivi hihittää.

Rotkon toisella puolella on myös loitsittu ja uutta savusiltaa myöten saapuu lisäjoukoilla vahvistettu paimentolaissotureiden lauma. Kiipeämme sopivaan paikkaan rinteeseen ja alamme vierittää kiviä hyökkääjien niskaan. Pyydän jokaiselta kiveltä kuiskaten anteeksi ja annan niille vielä yksityiskohtaisia ohjeita kuinka pyöriä ja murskata mahdollisimman monta vastustajaa. Samalla toivon etteivät toverini huomaa; mielipuoliin suhtaudutaan niin ennakkoluuloisesti.

Kaikki muuttuu entistä katkelmallisemmaksi. Elementaalinen henki, tuuli, kivi? En muista. Keltakaapuisia pappeja, jotka käyvät aseettomina paimentolaisia vastaan ja kukistavat nämä sulokkaaseen ja täysin ylivoimaiseen tapaan taistellen. Tapahtuiko tämä todella? Kylä, matalia taloja jokilaaksossa. Punainen kolmikerroksinen rakennus kallion päällä, ehkä jonkinlainen luostari. Joku sivelee otsaani viileällä pyyhkeellä. Seinässä on merihevosen muotoinen halkeama ja seuraan sitä sormellani. Olen meren pohjassa ja kalat keskustelevat siitä, olenko liian sairas uidakseni muiden mukana. Väitän olevani loistavassa kunnossa ja jään sitten lumoutuneena tuijottamaan ilmakuplaa joka suustani pulpahtaa.

Kun on aamu niin taivas putoaa. Taivaan putoaminen johtuu suuresta metelistä, joka syntyy satojen vinosilmäisten ihmisten kulkiessa kaduilla hakaten metalliastioita. Koitan kuiskata heitä olemaan hiljaa, mutta joku ohjaa minut takaisin vuoteeseen.

* * *

Olen kotka. Lennän korkealla vuorten yllä. Käännän päätäni tuulen ujelluksessa ja näen kotkan silmilläni kaukana alapuolella kivisiä kukkuloita, rotkoja, köysisiltoja jotka johtavat niiden ylitse, laaksoja ja siellä täällä pikkuruisia taloja ja peltoja. Taitan siipeni ja sukellan valkeaan pilveen.

Äkkiä pilvet jakaantuvat ja olen suuressa salissa. Korkealla yläpuolellani kattoa kannattelevat kauniisti kuvioidut kattopalkit, niiden alla seisovat jykevät kiviset pilarit. Salin seiniä peittävät kirjaillut seinävaatteet; kuljen katsomassa kuvaelmia. Näen valkean hirven, suuren pilkullisen kissapedon. Yhdessä kuvaelmassa valtava kotka kantaa kynsissään kokonaista luostaria. Yhtä kuvaa pysähdyn tuijottamaan. Siinä on oudonnäköinen purppurainen lohikäärme. Mato on pitkänomainen ja lyhytjalkainen, aivan toisennäköinen kuin ne maalaukset ja veistokset lohikäärmeistä, mitä olen tottunut Miekkarannikolla näkemään. Käärme kyynelöi ja hautaa kylän pölyyn. Kuljen eteenpäin ja näen keskellä salia puhtaasta kullasta tehdyn patsaan: istuva mies. Silmät näyttäisivät olevan suuret punaiset jalokivet. Äkkiä minua puhutellaan ja käännyn ympäri. Edessäni on arvokkaasti pukeutunut, vanha ja ahavoitunut mies.

Hän kertoo olevansa Dalai Lama, ja olen hänen maassaan, Ra-Khatissa. Valtakunta on suuressa vaarassa. Näkemämme armeija kykenee tuhoamaan Ra-Khatin ja heitä on vaadittu raskaat lunnaat. Dalai Laman tytär, prinsessa Braghati ja hänen hevosensa Sandi-rakshiva on vietävä Solomiin, tai muuten Solomin armeija tuhoaisi maan. Toverini olivat jo hyväksyneet tehtävän, mutta sairauteni takia olin jäänyt heistä jälkeen. Vannoin itsekin olevani halukas tarttumaan tehtävään, tai millä tahansa muulla tavalla maksamaan takaisin sitä hyvää hoitoa, josta olin saanut nauttia. Dalai Lama katsoo silmiini, nyökkää sitten ja ottaa esiin suuren kirjan. Siinä on kultalevystä pakotetut kannet ja kun silmäilen niitä tarkemmin, näyttävät koristekuviot liikkuvan, kuin ne olisivat eläviä. Koska olen tottunut moiseen sairauteni aikana, en ole lainkaan hämmästynyt.

"Tämä on Salaisuuksien Kirja," lausuu Dalai Lama. "Katso siihen ja opi."

Tuijotan eteeni avattua aukeamaa ja koitan lukea outoja kirjaimia. Ja äkkiä minusta tuntuu että ymmärrän, mutta – mikä oudointa – kun minä luen kirjaa, lukee kirja myös minua. Jokainen säikeeni tuntuu sisältävän sanoja, salakoodia jonka tämä kirja pystyy tulkitsemaan, lukemaan ja järjestämään uudelleen, entistä paremmaksi. Valot, kuvat ja sanat täyttävät mieleni välkkyen, ja vajoan jälleen uneen…

* * *

Herään ja tässä heräämisessä on outoa kaiken selkeys. Nousen istumaan ja ravistelen päätäni. Ei vihlontaa tai leiskahduksia. Rapsutan sormellani lattian kiveä, mutta ei hihitystä tai muitakaan ääniä. Äkkiä huoneeseen ryntää vinosilmäisiä miekkamiehiä, jotka alkavat huutaa minulle jotain käsittämättömällä kielellä. Hymyilen ja kumarran syvään (samalla varmistaen että aseeni ovat edelleen paikoillaan). Keskustelu ei juurikaan etene, kunnes huoneeseen saapuu korskean näköinen upseeri, sekä vanha tuttu: Tahern-puolituinen, joka näyttää sangen yllättyneeltä nähdessään minut. Upseerin nimi on Tsang-Tsub tai sinne päin, ja hän ilmeisestikin komentaa tätä joukkoa. Hänen ensimmäinen määräyksensä minulle on ytimekäs: minun tulisi leikata irti kieleni, etten voisi paljastaa Ra-Khatin sijaintia koskaan ulkopuolisille. Otan kohteliaasti vastaan ojennetun tikarin (jonka totean erinomaisen teräväksi), mutta onneksi Tahern ryhtyy puolustamaan kieltäni. Hän kertoo minun kuuluvan samaan, Dalai Laman palkkaamaan joukkoon ja että minuun voi kyllä luottaa. Onneksi puolituiset ovat sangen hyviä inttämään. Saan lopulta pitää kieleni, vaikka Tsang-Tsub mulkoileekin minua epäluuloisesti.

Tutustun nopeasti tilanteeseen. Seurue on palkattu kuljettamaan prinsessa Braghati (kaunotar johon haluaisin tutustua tarkemmin) ja maaginen Sandi-rakshiva-hepo (johon en halua tutustua lähemmin) Solomiin. Reitti ei ole helppo; raivaamme parhaillaan hitaasti tietämme hirviöiden valtaamien vuoristoluostarien lävitse. Laskeudumme Tsang-Tsubin komentaman sohei-sotureiden joukko-osaston kanssa kapeaa kallionkielekkeellä kiemurtelevaa polkua pitkin hitaasti kohti rotkon pohjaa, missä muinainen Jumba-joki edelleen jatkaa kaiverrustyötään. Jyrkänteeltä avautuvat henkeäsalpaavat näkymät, mutta sairauteni ja muodonmuutokseni ovat jättäneet minut jotenkin kummalliseen mielentilaan. Katselen edessä aukeavia vaaroja kiinnostuksella, mutta juurikaan tuntematta pelkoa. Tiedän, että minulla on tehtäväni, osani näyteltävänä kosmisessa näytelmässä, ja että mikä se onkaan, ei se ole turha.

Tahern sopottaa innokkaasti jotain maagisesta kivimiekasta, jonka seurue oli löytänyt edellisestä luostarista, mutta koska soturit olivat reagoineet vihaisesti, olivat he kätkeneet miekan. Kohautan olkapäitäni ja koitamme livahtaa huomaamattomasti tiehemme, mutta Tsang-Tsub iskee meihin haukankatseensa ja määrää vahtivuoroon. Seisoskelemme seuraavat pari tuntia erittäin jykevärakenteisen teräshäkin vierellä (muttei liian lähellä), katsellen kunnioittavasti Sandi-rakshivaa. Mustan jättiläishevosen sieraimista tuprahtelee savua, silmät hehkuvat punaisina ja toisinaan se hirnuu ja potkii kaltereitaan niin että maa järähtelee ja korvat soivat pitkään jälkikäteen. Luovumme suosiolla hiiviskelyajatuksestamme ja palaamme lopun seurueen pariin vahtivuoromme päätyttyä.

Pari päivää kuluu ja lopulta olemme valmiit etenemään seuraavaan luostariin. Kivitasanteille rakennettuja luostareita yhdistää kalliopolun lisäksi köysirata, jota myöten Sandi-rakshivan häkki lasketaan soheiden vääntäessä vinttureita. Ensin rakennus tulee kuitenkin tutkia ja mahdolliset sinne asettuneet hirviöt poistaa päiviltä.

Vaellamme alas kielekettä pitkin ja lopulta Vihreän luostarin ovi ammottaa mustana aukkona edessämme. Tulijoita tervehtii muinainen mietelause paikallisella kielellä, joka yleiskielelle käännettynä kuuluu jotakuinkin "Köyhän miehen vihalle vetää vertoja vain rikkaan miehen ahneus". Mietiskelemme tätä hetken verran ja sitten Tsang-Tsub komentaa sohei-soturinsa hyökkäämään luostariin. Kyselemme onko ajatus kovinkaan viisas, kunnes vastaus saapuu; jonkinlainen loitsu leimahtaa luostarin pimennosta, jäädyttää silmänräpäyksessä niin lähestyvät soheit kuin polun heidän allaan. Kuolleet ja kuolevat sotilaat kaatuvat ja liukuvat ääntäkään päästämättä polulta ja syöksyvät jyrkänteen reunan ylitse syvyyteen.

Tsang-Tsub antaa meille oppitunnin vuoristokansan ajattelutavasta. Kasvolihaksenkaan värähtämättä hän komentaa seuraavan viiden miehen ryhmän kävelemään kuolemaan. Heidät puolestaan korjaa jonkinlainen maaginen halvaannus ja nämäkin soturit liukuvat jäätä pitkin kuiluun. Katselemme toisiamme uskomatta korviamme, kun Tsang-Tsub komentaa kolmannenkin ryhmän marssimaan samaa tietä. Päätämme pistää omat taitomme peliin ja seuraamme sotilaita. Tällä kertaa yhden sotilaista valtaa jonkinlainen lumottu berserkkiraivo ja tämä alkaa raivoissaan surmata tovereitaan. Quinthan saa pelastettua yhden jyrkänteen reunalle liukuneista soheista, mutta on hetken itsekin suistumassa kuiluun. Onneksi jääloitsu alkaa jo hellittää ja polku sulaa. Samalla luostarin suulta leviää kuitenkin jo seuraava maaginen hyökkäys: mustaakin mustempi pimeys, joka pian verhoaa luostarin oviaukon läpitunkemattomaan yöhön.

Tahern heilauttaa kiipeilyhakaansa ja saa sen tarttumaan luostarin rakenteisiin. Hän etenee köydestä pidellen, varovasti kallioseinämän tuntumassa pimeyteen. Muutkin seuraamme oven suuntaan, kallioseinämää tapaillen ja jyrkännettä varoen.

Kiipeilevää Tahernia tukeva köysi alkaa äkkiä tempoilla ja arvaamme edessäpäin käytävän taistelua. Mitään ei näy, eikä kuulukaan – Helgemar on taikonut maagisen hiljaisuuden seurueemme hiiviskelyä vaimentamaan. Tartun kuitenkin aseisiini ja syvään henkäisten astun pari varovaista askelta sivulle ja sitten, kahta asettani edessäni nopeasti pyöritellen etenen kohti suuntaa missä arvioin luostarin oviaukon odottavan.

Äkkiä olemme taistelussa. Vastustaja on suuri ja raskastekoinen, sen voi aistia ilman liikkeistä kun tämä heiluttelee asettaan jossain yläpuolellani. Tuikkaan nopeasti ja peräännyn taistellen maagisen pimeyden ulkopuolelle. Vastustaja saapuu myös näkyviin – syyläinen, haiseva ja ilkeästi ärjähtelevä ogre! Massiivinen hirviö aikoo lopettaa meidät nopeasti jättimäisellä tapparallaan, mutta olemme valmiina antamaan sille täyden vastuksen.

Saan ajatuksen ja sen tarkemmin harkitsematta pudotan aseeni maahan. Ystäväni eivät paljon taistellessaan ehdi strategiaani hämmästelemään, mutta nopeasti se onkin selvää: ojennan käteni eteeni peukalot yhdessä, levitän sormet viuhkamaisesti ja lausun sähähtävän mahtisanan. Tulenlieskat ampaisevat sormenpäistä ja tunnen lämmön leuhahtavan kasvoillani. Ogren sotkuiset hiukset ja vaatteet roihahtavat liekkeihin ja se ryntää eteenpäin tuskasta karjuen – suoraan jyrkänteen reunan yli, jättäen jälkeensä nopeasti sammuvia kaikuja ja ikävänhajuisen savujuovan, minkä tuuli nopeasti hajottaa.

Maagisen pimeyden väistyttyä astelemme sisään luostariin. Yläkerrasta meitä vastaan juoksee hengästynyt puolituinen, joka johdattaa meidät seuraavaan kerrokseen. Löydämme luostarista jälkiä niin sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta, kuin nykyisten asukkien jätöksiä. Eräässä huoneessa on kirjakääröjä, ilmeisesti munkkien tutkimia pyhiä kirjoituksia. Toisessa on yksityiskohtainen seinämaalaus, joka vangitsee huomiomme: siihen on kuvattuna täsmälleen samanlainen valloitusarmeija, johon olimme törmänneet aiemmin. Tuhansien ja taas tuhansien soturien hyökyaalto nostaa kuvanakin niskakarvat pystyyn…

Vaellamme autiosta ja sotketusta huoneesta toiseen ja kohtaamme vielä toisen ogren, sekä lopulta myös loitsuvoimien käyttelijän: sini-ihoinen ja haarniskoitu ogre-maagi, joka sarvineen ja torahampaineen on yksi kammottavimman näköisiä kohtaamiamme vastustajia. Molemmissa taisteluissa kumppanieni loitsut ja iskut löytävät hyvin paikkansa, mutta lopulta omat tikarini ja miekkani saavat kunnian viimeistellä molemmat vastustajat. Seisoessani huohottaen tuijottamassa kaatuneita hirviöitä tajuan, etten ole koskaan taistellut paremmin. Sairauteni ja Salaisuuksien kirjan jälkeen olen ikään kuin kyennyt näkemään paremmin vastustajan aikeet ja aiempaa nopeammin tavoittamaan suojattomat kohdat.

Viimeisin taistelumme oli tapahtunut jälleen yhden istuvaa miestä esittävän patsaan luona. Kyseessä oli ilmeisestikin paikallisen uskonnon pyhä mies, luultavimmin jonkinlainen jumala. Istuvat patsaat vaikuttavat heijastelevan tämän jumaluuden erilaisia puolia: tällä patsaalla on kohotetuissa käsissään silkkihansikkaat ja taskut näyttäisivät pursuilevan jalokiviä. Vilkaisen Tahernin suuntaan ja – aivan oikein – puolituisen silmiin on syttynyt pahaenteinen kimallus. Kohautan olkapäitäni: pikku varas joko oppisi riittävästi viisautta pitämään tietyissä tilanteissa näppinsä kurissa tai sitten ei. Joka tapauksessa hänellä on oma tiensä ja kohtalonsa.

Kuljen patsaan taakse ja tutkin tarkemmin seinää, missä haltiasilmäni ovat erottaneet jotain poikkeavaa. Aikani seinää paineltuani ja nyittyäni saan osan sitä siirtymään karheasti jyrähtäen syrjään: salakammio. Luolamaisen huoneen seiniä kiertävät hyllyt, joilla nököttävien värjättyjen savipullojen tekstejä emme varmaan olisi koskaan saaneet tulkittua, ellei juuri silloin paikalle olisi saapunut yksi vielä henkiin jääneistä sohei-sotureista. Yllätykseksemme tämä Hinshu-niminen sohei kykeni jotenkuten puhumaan yleiskieltämme ja pyynnöstämme hän kertoi, mitä lappusten mukaan pulloissa oli. Punaisessa pullossa taikajuomaa, joka vastaa kiipeämisloitsua; oranssissa ainetta joka auttaa sietämään polttavia lieskoja; keltaisista pulloista toinen sisältää lentämisen loitsun, mutta toinen on ilmeisesti myrkkyä tai muuten käyttökelvoton; samaten vihreistä toinen oli lentoloitsu ja toisesta sohei varoitti meitä; kolmessa purppuranvärisessä pullossa oli parannusjuomaa; ja viimeiseksi kahdessa sinisessä mahtava, kuolleista herättämisen voima. Jaoimme maagiset aarteemme keskenämme tyytyväisellä mielellä.

Samalla kun olemme tutkineet ja jakaneet taikajuomia, on Tahern tehnyt omia kokeitaan. Tämä vaarallisen utelias pitkäkyntinen ottaa varovasti pyhän patsaan taskusta jalokiven, valmiina koko ajan tipauttamaan sen takaisin. Ja tietenkin: patsas herää välittömästi eloon ja olisi varmaan surmannut Tahernin, ellei tämä olisi onnistunut palauttamaan kiveä yhtä nopeasti kuin oli sen ottanutkin. Tuijotamme puolituista vaitonaisina ja tämä pälyilee nolona nahkaisten tossujensa kärkiä.

Tämän luostarin jälkeen jäljellä on vielä kaksi: nämä kuusi pyhättöä on rakennettu toinen toisensa päälle, jyrkännettä kiertävän polun ja köysiradan yhdistäessä niitä toisiinsa. Seuraavaksi laskeudumme Siniseen luolaan.

Tämä luostari on saanut nimensä sinertävästä kivestä mihin se on louhittu. Urhea sohei Hinshu liittyy etujoukkoomme ja koittaa kääntää meille tämän luostarin opettavaista tunnuslausetta. Hänen kielitaitonsa vain asettaa yritykselle rajansa: "Jos miettii liikaa, niin … ei opi … tekemään oikein?"

Luolan suuaukko on kolmisen jaardia leveä ja astellessamme sisään askeleemme kaikuvat aavemaisesti. Koitan jälleen loitsia rohkeutta toverieni rintaan tunteita nostattavilla puheilla, mutta sitten joudun kapuamaan tikkaita haarniskassani ja vaikutus ehtii hieman latistua.

Tuskin olen saanut kypäröityä päätäni ylhäällä odottavan aukon lähelle, kun sieltä kurottuu iso pitkäkyntinen käsi, joka kourii minusta otetta haroen kuin iso kissa hiirenkoloon kurotellen. Päätän pikaisesti palata takaisin lattian tasalle, mutta emme ehdi paljoakaan miettimään strategiaamme, kun kaksi suurta ja oudon kalpeaa peikkoa loikkaa aukosta keskellemme. Fustules koittaa tällä kertaa palavat kädet -loitsua peikkoon, mutta tämä reagoi liekkeihin yllättävällä tavalla: ilmaan tuprahtaa sankkaa höyryä, joka haittaa melkoisesti näkyväisyyttä. Toisen peikon silmiin sattunut värisuihkutaika auttaa enemmän: peikko jää sohimaan sokeutuneena. Sohei-soturi Hinshu taistelee hyvin. Hän pysähtyy hetkeksi rukoilemaan keskittyneesti ja käy sitten taisteluun hurjalla nopeudella ja voimalla.

Taistelu kääntyy lopulta meille voitolliseksi ja paloittelemme ruumiit. Ne kuitenkin kiemurtelevat edelleen ja lopulta paiskaamme peikkojen jäännökset alas jyrkänteeltä.

Yläkerrassa odottelee vielä yksi peikko, jonka onnistun jälleen surmaamaan. Tahern ymmärtää kokeilla löytämämme vesitynnyrin sisällön vaikutusta silvottuihin peikonruumiisiin – ja toden totta: tämä kyseinen peikkolaatu hajoaa tavalliseen veteen kuin se olisi happoa.

Jatkaessamme Sinisen luolan tutkimista päädymme viljavarastoon, missä koitan turhaan etsiskellä viljasäkeistä jotain kätkettyä aarretta tai vastaavaa. Viereinen suuri huone myllynkivineen kuitenkin tarjoaa taasen taistelun; myllynkivien takaa ponkaisee esiin siellä piilotelleet kaksi peikkoa. Tahern tekee parhaansa uhkaillessaan peikkoja vesileilillään, mutta vettä ei ole riittävästi, että voisimme sen avulla ratkaista taistelun eduksemme. Fustules lähtee hakemaan lisää vettä tynnyristä, mutta hän virittelee tuluksillaan tulta lyhtyynsä niin verkkaisesti, että taistelu on jo käytännössä ohitse ennen kuin hän on ehtinyt pitkällekään. Itse menetän kahakassa jälleen kerran tajuntani ja saan arvokkaan muistutuksen, että parantuneista taidoistani huolimatta minulla on vielä pitkä matka todelliseen mestaruuteen. Ontuessamme takaisin leiriin saamme kuitenkin prinsessa Braghatilta muutaman arvostavan katseen, jotka kohentavat mukavasti mieltä.

Vietämme yön ja hyvän osan seuraavaa päivää parannellen haavojamme ja marssimme aamulla jälleen uudistunein voimin Siniseen luolaan. Kiipeän jälleen etummaisena tikkaita seuraavaan kerrokseen, kylmään huoneeseen, jonka jäätävää hiljaisuutta tutkin haltiasilmilläni löytääkseni mahdollisen väijyvän vihollisen. Elävän olennon sijaan huoneessa on patsas ja paljon kivensirpaleita. Kutsun toverini ylös ja tarkastelemme tilannetta maagisen riipuksen valossa.

Lattialla on sirpaleita kiviveistoksesta, joka vaikuttaa samantyyppiseltä kuin aiemmat pyhän Padrasatvan inkarnaatiot, mitä olemme luostareissa nähneet. Sen sijalle on täällä kuitenkin asetettu irvokas luomus, suuri kaksipäisen peikon kuvatus. Quinthanin ryhtyessä tutkimaan patsasta lähemmin, herää tämä kuitenkin eloon ja käy salamannopeasti kimppuumme! Se loitsii ympärillemme maagisen usvan, minkä keskellä taistelu on vaikeaa. Saan kuitenkin Quinthanin rukouksista uutta voimaa, mikä hieman helpottaa omaa tilannettani. Lopulta miekkani Myrskyn voimallinen isku suistaa tämänkin vastustajan maahan.

Jäljellä on vielä hankala operaatio, raskaiden jakkien vintturointi luolaston ylemmälle tasolle, mistä voimme jälleen jatkaa kalliokielekettä pitkin laskeutumistamme. Soheit kuitenkin hoitavat rukouksen ja keskittymisen voimalla tämän urakan hämmästyttävän ripeästi. Itse nukumme ja lepäämme: edellisen luostarin raivaaminen oli vienyt meidät taas voimiemme äärirajoille. Seuraavana päivä on jo pitkällä kun lähdemme marssimaan kohti viimeistä luostaria. Vaihdan lähtiessämme muutaman sanan prinsessan kanssa ja vaikka hän ei juurikaan paljasta kiinnostusta kuvailemiini Miekkarannikon ihmeisiin kasvokkain, tunnen hänen silmiensä seuraavan kulkuani kun suuntaamme jälleen uuteen taisteluun.

Emme ole kuitenkaan vielä perillä kun kohtaamme oudon esteen. Kielekkeen polun tukkii kivinen veistos, joka esittää jonkinlaista outoa vinosilmäistä ja irtolevyillä raskaasti haarniskoitua soturia. Kun yritämme lähestyä sitä, herää patsas eloon ja ojentaa eteensä avatun kätensä. Tunnistan tietullin kerääjien tyylin vanhastaan ja pudottelen kämmenelle kultarahoja. Seitsemän kolikon jälkeen kivipatsas taivuttaa kivistä kättään ja pudottaa rahat kiviseen kukkaroon. Ja astuu syrjään niin että pääsen kulkemaan ohitse. Mutta vain minä. Seuraavana tullut Tahern joutuu maksamaan moninkertaisen summan ennen kuin hänet päästetään etenemään ja lopulta kolmantena tuleva kääpiö Helgemar menettää malttinsa kun vielä neljänkymmenen kultarahankaan jälkeen kivinen vartija ei osoita aikomusta astua syrjään. Hän tarttuu aseeseensa, mutta saa kivisestä nyrkistä sellaisen vastauksen, että joutuu hetken haukkomaan henkeään.

Teemme Tahernin kanssa parhaamme kivisoturin takana ja lopulta saamme siitä riittävän tukevan otteen ja kiepautamme sen pois tasapainosta. Soturi horjuu hetken tyhjyyden reunalla ja katoaa sitten kuiluun ääntäkään päästämättä.

Tie viimeiseen luostariin on avoin.

    Edellinen osa kronikkaa | Takaisin roolipelitekstien hakemistoon | Seuraava osa kronikkaa

  Takaisin Fransin (Ilkka Mäyrän ) pääsivulle

Leikkien ehdit elää monta elämää.

Dungeons&Dragons (D&D) and Advanced Dungeons&Dragons (AD&D) are registered trademarks by TSR, Inc.
These, and other such names are used in these pages for identification purposes only.

Last updated: 17.07.2000
© Frans Mäyrä, images, text and layout