Rastaban Verhometsäläisen
Kronikka, osa 8

Jäätä. Tulta. Verisiä käsiä, silmiä jotka avautuvat kuolleissa kasvoissa.

Pimeys.

Missä minä olen? Kuka minä olen?

Hiljaa kaikki tulee takaisin… Ei, ei sittenkään. Tarinaan jää aukkoja, ne jäävät sinne ikuisesti. Mutta yksi asia on selvää, ja sen myötä kaikkein tärkein. Minä olen Rastaban, taistelija ja bardi, ja minun tarinani jatkuu. Tarina tarvitsee kertojan, muisto vaatii muistajan.

Upotan sormeni mustiin hiuksiini, suljen kultaiset silmäni ja katson sisäänpäin. Minä koitan muistaa, palauttaa kaiken juuri kuin se tapahtui. Varusteeni ovat kadonneet, kallisarvoiset muistiinpanoni kenties tuhoutuneet. Minun on pakko kertoa kaikki uudelleen. Se on minun velvollisuuteni.

Muisto. On kevät, kaukana täältä. Seison Haltialaulun majatalossa ja laulan usvaneidon balladia. Näpäyttelen kevyesti soittimeni metallista aavemaista melodiaa ja annan ääneni laskeutua yhä alemmaksi, yhä matalammalle… Näen kuinka tuoppi on juuttunut juomattomana parrakkaan merenkävijän kouraan, nurkkapöydässä noppapeli on tauonnut. Jopa Lady Alythian kauniille kasvoille on tullut se lumoutuneen poissaoleva ilme, jota minä janoan, minkä takia minä elän. Olen tietoinen jokaisesta katseesta, ne ovat kuin maagisen voiman verkosto, minkä keskipisteessä olen minä, melodia, auringon säteet, joiden valokiilaan sijoittumalla tiedän näkyväni yleisölle pelkkänä siluettina.

Balladi tulee huipennukseensa ja kerään voimani vaikeimpaan osuuteen. Samalla kun käteni loihtivat edelleen soittimesta tummaa ja pehmeän viettelevää päämelodiaa siirryn laulussa yhtäkkiä uuteen sävellajiin ja -asteikkoon. Korkealle, kirkkaana kuin kristallinen tikari tai jäinen puro annan ääneni nousta, sanojen maalaillessa usvaneidon kalpeaa katsetta ja käsivarsia, sekä urhean ritarin tuhoa tämän seuratessa rakastettuaan tuonpuoleiseen. Siirtymä ja kaksi melodiaa menevät puhtaasti ja tunnen riemun nousevan sisälläni. Laulu päättyy ja yleisö pudistelee itseään kuin unesta heränneenä. Lady Alythia kietoo käsivartensa ympärilleen kuin tukahduttaakseen puistatuksen. Lähetän hänelle säteilevimmän hymyni pistäessäni samalla kukkaron kiertämään. Alythia ei hymyile, katsoo vain mietteliäänä.

Astun ulos, Baldurin Portin aurinkoiseen iltapäivän katuvilinään ja seisahdun hetkeksi laskemaan ansioni. Kuusi hopearahaa. Loistavaa. Taloudellisessa mielessä tämä bardin toimi on täysin naurettavaa, mutta ensisijaisesti se palveleekin toisenlaisia tarpeita. Kohotan käsivarttani ja katselen tummanvihreän viitan alta paljastuvaa, kullalla kirjailtua terästä. Olen lopultakin saavuttanut sellaiset ulkoiset puitteet, jotka todellisella seikkailijalla käsittääkseni tulee olla. Haarniskani koostuu yksilöllisesti sovitetuista, mittojeni mukaan tehdyistä teräslevyistä ja vaikka varusteet painavat melkoisesti, kannan niitä mielihyvin. Aivan liian hyvin muistan, miltä tuntui harsia kokoon riekaleisia suojuksia Sinisen Maljan Liiton kirotuissa katakombeissa.

Lähden kävelemään Aavaa, kauppatoria kohti. Matkalla ostan muutaman ryppyisen hedelmän kaupustelijalta – kevään merkkejä nuokin. Ensimmäiset uskalikot ovat jälleen käynnistäneet tavaratoimitukset kaukaisilta mailta heti talven selän taituttua. Jäiden lähtöön on kuitenkin vielä aikaa.

Kaksi melodiaa samanaikaisesti on jotain, mihin aloittelevista bardeista harva pystyy. Se on toisaalta myös jotain, mitä vain harva haluaa edes yrittää. Vaikutelma on aavemainen, ihmiskorvissa jopa pelottavan vieras. Ei siis hyväksi kapakkatienestien kannalta. Toisinaan mietin, kuulunko tähän kaupunkiin ollenkaan. Baldurin Portti on lopulta kuitenkin ihmisten kaupunki, ja vaikka kuinka yrittäisin ymmärtää ihmisiä, pitää haltiapuoleni minut ikuisesti muukalaisena.

Evermeetissä on kuulemma bardeja, jotka pystyvät neljään samanaikaiseen melodiaan: kahta melodiaa instrumentilla ja kaksi laulumelodiaa. Kuinkahan he siihen kykenevät? Tuumaillessani huomaan vierelläni nuoren neidon, joka on pysähtynyt tuijottamaan. Kumarran syvään ja isken sitten nopeasti silmää. Tyttö punastuu korviaan myöten sangen viehättävällä tavalla ja kiirehtii nopeasti matkoihinsa. Erilaisesta ulkomuodosta on tietysti myös kiistämättömät etunsa.

Astelen torille ja asetun sovittuun paikkaan läkkiseppien kojujen läheisyyteen. Muutaman minuutin kuluttua tuttu puolituisen pörröpää pompahtaa esiin väkijoukosta ja Tahern tervehtii touhukkaaseen tapaansa. Olemme sopineet käyvämme yhdessä ostoksilla puolituisen koulutuksen päätyttyä ja nyt tämä selittää innoissaan nähneensä eräällä hevoskauppiaalla pörröisen ponin, joka on varmaan juuri häntä varten syntynyt tähän maailmaan. Tahern nykii minua viitanliepeestä ja seuraan hymyillen. Kauppiasta varten täytyy tietenkin esittää vastentahtoista ja kriittistä ostajaa, mutta emmeköhän me saa yhdessä sen ponin sangen edulliseen hintaan. Samalla tunnen sydämessäni kuitenkin oudon vihlaisun… Kaipausta? Ehkä. Aavistus tulevasta? Ehkä, mutta mistä…? Tuntematon tie kutsuu ja näen sen yllä suuria varjoja iltapäivän paisteesta huolimatta.

* * *

Muisto. On yö, seison yksinäni vartiossa Thyndin aukiolla ja kuuntelen kaupungin ääniä. Yössä tuoksuu muutokselta, jostain kuuluu naisen kirkaisu, sitten naurua ja särkyvän lasin kilinää. Eilen koitti lopulta kaivattu juhla: jäät lähtivät Chionthar-virrasta ja maailma oli jälleen avoinna talven pitkään eristämälle kaupungille. Kaupunkilaiset hyökkäsivät kaduille vakaana aikomuksenaan karistaa talven synkkämielisyys yltään yhdellä rysäyksellä.

Seurueessammekin synkkämielisyys oli viipyillyt aivan turhan pitkään. Palatessamme Baldurin Porttiin olimme joutuneet vaikeaan valintatilanteeseen vangitsemamme palkkamurhaajan takia. Eriävästä mielipiteestäni huolimatta joukkomme oli päätynyt kylmäverisesti surmaamaan vangin ja polttamaan tämän ruumiin. Lisäksi pelkäsimme koko ajan ajatustemme paljastumista kaksoisolennoille, joiden nyt tiesimme soluttautuneen kaupungin asukkaiden joukkoon. Erityisesti papitar Quinthania syyllisyys painoi raskaasti ja hän olikin viettänyt viikkokausia jumalansa luostarissa mietiskellen ja hyväntekeväisyystyössä. Puolituisen jatko-opinnot hämärämiesten parissa olivat puolestaan vieneet täydet neljä viikkoa.

Tämän painostavan joutilaisuuden jälkeen olinkin ollut innokkaasti tarttumassa toimeen, kun Vestos-niminen suuri parrakas pappismies oli kääntynyt puoleemme. Vestos palvoi Velkur-merenjumalaa, joka oli ilmeisesti meriä tyrannisoivan Umberleen nouseva vastustaja. Vestoksella oli suunnitelmissaan Valkurin pyhätön perustaminen Syväveteen, ja tietoja aarteesta, jonka avulla hän pääsisi tähän päämäärään. Papilla oli hallussaan caravel Miekkakalan kapteenin, Travil Harmaakatseen lokikirja, missä tämä kuusi vuosikymmentä sitten kuollut legendaarinen merikarhu kertoo salaisuuksistaan. Vestoksen mukaan kapteenin menestys perustui mahtavaan taikaesineeseen, tuulten taskuun, joiden avulla hän saattoi aina tarvittaessa saada suotuisat säät. Keräämänsä omaisuuden hän oli kätkenyt jonnekin Baldurin Porttiin – etsinnöistä huolimatta sitä ei oltu koskaan löydetty.

Niinpä olimme siis lopulta päätyneet tänne, Thyndin aukiolle, keskellä yötä kun kaikilla muilla tässä kaupungissa tuntui olevan paljon parempaa tekemistä. Kuten tuollakin humalaisella nuorisojoukolla, joka saapuu aukiolle sotkemaan hämäräpuuhiamme. Työnnän kypäräni ja muut varusteeni piiloon vartioimani kaivon taakse, kääräisen viittani sotkuisesti päälleni ja alan kovaan ääneen mekastaa: julistan humalaisella ja itkuisella äänellä syntisen elämän surkeutta ja vaadin Ilmaterin nimeen parannusta. Se, mitä olen tovereiltani tuon kärsimyksen jumalan uskonnosta kuullut, pitäisi riittää karkottamaan minkä tahansa terveesti nautintoja arvostava nuoren. Olen arvioinut aivan oikein: toisiinsa nojailevat nuoret kuuntelevat hetken kimittävää ja sopertelevaa paasaustani ja häipyvät sitten inhon ilme kasvoillaan.

Tori on jälleen tyhjä. On aikaa ajatella, katsella kuinka pilvet viistävät leudossa tuulessa Baldurin Portin kattojen ylitse, unelmoida jostakin jolle ei ole vielä sanoja tai säveliä. Ehkä seikkailun ydintä eivät olekaan eeppiset taistelut, voitot ja tappiot, vaan: tämä. Että voi seisoa näillä kosteudesta kiiltelevillä kiveyksillä, kohottaa katseensa ja nähdä pilvien raoista välähdyksiä tähtikuvioista, tuntemattomista jumalista – ja olla itse osa tätä kaikkea. Ajatus saa minut nauramaan ääneen.

Tovereillani voi olla totisemmat paikat. Olimme saamiemme vihjeiden perusteella aluksi tutkineet Thyndin patsaan, mutta päätyneet sitten kaivoon: aarre on kätkettynä jonnekin aukion alapuolelle. Helgemar, kivisten rakenteiden asiantuntijamme laskettiin köyden varassa kuiluun, mistä alkoi pian kuulua metallin kalahtelua kiveä vasten ja sadattelua. Kun kääpiö oli vaikeassa asennossa roikkuen onnistunut hakkaamaan sinetöidyn tunnelin auki, vintturoin toverini yksi kerrallaan alas. Itse jäin raskaassa haarniskassani suosiolla maanpinnalle.

Jossain kaupungin eteläpuolella taivaalle ampaisee äkkiä punainen tulivana, joka räjähtää tulipalloksi. Kumea jysähdys kantautuu korviin hetkeä myöhemmin. Ilmeisesti joku velhokin on heittäytynyt juhlatuulelle. Tähyilen jännittyneenä, ottaako joku haasteen vastaan ja muuttaa Baldurin Portin taivaan loitsukilpailun näyttämöksi, mutta jatkoa ei seuraa. Ehkäpä velhoilla on keinot palauttaa hurjastelijat ruotuun. Tuollainen meteli peittää hyvin ne muutamat kummat jysähdykset mitä kaivosta on kajahdellut…

Aukiolle johtavalta sivukadulta kuuluu aseiden ja varusteiden kalahtelua ja valmistaudun ottamaan vastaan kaupungin kaartin utelut siitä, miksi seisoskelen yöaikaan vartioimassa Thyndin aukion kaivoa. Päätän esittää taas hullua Ilmaterin palvojaa, mitä käsittämättömimmätkin jutut tuntuvat menevän silloin lävitse, eikä ketään edes kiinnosta kuulla perusteluja.

* * *

Muisto. Partani irtoaa taas. Matkakumppanini, puolituinen "Leland", sekä "madame Gossamer Beregostista" pitävät vahtia tavernan vessan ovella kun minä tihrustan ostamaani käsipeiliin ja koitan sivellä lisää liimaa haltianposkiini. Samalla korjailen myös ihomaalia, joka on kaupungilla taivaltaessamme muuttanut hipiäni huolestuttavan läikikkääksi. Näytän siltä kuin olisin sairastunut Calimshanin täpläkuumeeseen, mutta sehän on vain omiaan pitämään uteliaat loitommalla.

Operaation jälkeen palaan tovereideni luokse ja jatkamme matkamme Kypärän ja Viitan majataloon. Travilin aarteen löytämisen jälkeen on taasen tapahtunut paljon ja tämänhetkinen naamiointi kertonee jotain sen sotkun syvyydestä, mihin olemme onnistuneet kietoutumaan. Meillä on pitkästä aikaa sekä rahaa, että muutamia sangen hyödyllisiä loitsukääröjä ja taikaesineitä. Vähäistä kärventymistä ja kastumista lukuun ottamatta kumppanini eivät edes pahemmin vaikuttaneet kärsineen kaivossa kokemasta seikkailustaan. Vihollisia olemme sitten kyllä myös (tapojemme mukaan) onnistuneet kartuttamaan vähintään aarteita vastaavasti. Kaksoisolentojen lisäksi perässämme ovat myös narttukuningatar Umberleen palvojien salamurhaajat (koska autoimme kilpailevan jumalan Valkurin pyhätön perustamisessa ja suojelimme Vestos-pappia kunnes hän pääsi turvallisesti merille). Viime päivinä kaikkein ikävimpiä tapahtumia ovat kuitenkin olleet edesmenneiden seikkailijatoverien hyökkäykset. Kyseessä ovat mitä ilmeisimmin pahantahtoiset illuusiot, joiden takana puolestaan ei voine olla kukaan muu kuin vanha vihollisemme velho Alogoid. Tämän tiedon saapui vielä vahvistamaan toinen velhokunnan viheliäinen jäsen, Jalanias Kultainen, joka meidät lopulta oli ohjannut tähän älyttömään hyökkäykseen. Nyin kiukkuisesti sinistä viittaani, puhaltelen mustia hevosen häntäjouhia sieraimistani ja koitan hokea itselleni: olen Ricardo, madame Gossamerin henkivartija ja hänen perheensä vanha ystävä.

Asetumme Kypärän ja Viitan ylelliseen majataloon sen suuremmitta ongelmitta (sviittimme vuokra kyllä veisi meidät pikaiseen konkurssiin, mikäli pysyisimme täällä pitempään). Kurkistelen epäluuloisesti vuodevaatteiden ja verhojen alle ja koputtelen seiniä, mutta päädyn sitten siihen, että paikka lienee turvallinen. Tai niin turvallinen kuin vain voi olla talo, jossa seinän takaa voi löytyä illusionistivelho, jonka mahdille vetää vertoja lähinnä hänen vihansa vähäpätöistä joukkiotamme kohtaan.

Alakerran loistokkaassa ruokasalissa kohtaamme loput hupaisesti naamioitunutta iskujoukkoamme: "Bagras" (Jalanias) ja "Fastu" istuskelevat vieretysten täsmälleen yhtä happamen näköisenä. Tämä tekee tietysti helpommaksi uskoa, että he ovat setä ja veljenpoika, kuten heidän peitetarinaansa kuului. Jossakin tässä monikerroksisessa talossa seikkailee vielä kuudeskin joukkomme jäsen, urhea kääpiösoturitar Helgemar, joka naamioimisen sijaan päätettiin muuttaa Jalaniaksen loitsulla näkymättömäksi. Katsellessani hopeatarjottimineen edestakaisin kuljeskelevaa henkilökuntaa, pystyn vain ääneti rukoilemaan mielessäni, että Helge on tajunnut pysyä huoneessa, eikä yhtäkkiä ilmesty näkyviin fasaanitarjottimeen törmänneenä.

Poistuessamme aterialta "Leland" ryntää puristamaan vanhan liikekumppaninsa "Bagraksen" kättä (Tahern välitti samalla piilotetun lappusen, missä oli tieto huoneemme sijainnista ja ehdotus tapaamisesta).

Ensimmäinen yö sujuu turhauttavan väijytyksen merkeissä kolmannen kerroksen huoneessa; vihollisemme pysyvät poissa.

Toisena yönä kohtaamme yllättäen Alagoidin kaksi apulaista erään toisen kolmannen kerroksen huoneen ovella. Taistelu käynnistyy, mutta häviämme nopeudessa loitsuille. Nopeasti Quinthan, Helgemar kuin itsekin olemme tajuttomina käytävällä ja Tahern puolestaan ryntää maagisen kauhun vallassa ulos koko majatalosta. Fustuleksen värisuihku kuitenkin kaataa toisen vastustajan ja lisäksi hän pian ajaa toistakin takaa maagisella loitsuyhdistelmällä iskuja jaellen: hän oli manannut esiin aavenyrkin, joka jäätävä kosketus -loitsulla ladattuna on melko pelottava ase. Tuota taistelun vaihetta olisi ollut mukava olla katsomassa, mutta minut virvoteltiin tajuihini vasta myöhemmin, käytävältä huoneeseen raahattuna.

Fustules joutuu selittelemään jotain enemmän tai vähemmän uskottavaa Kypärän ja Viitan turvallisuudesta vastaavalle henkilökunnalle, jota ravaa laumoittain paikalle taistelun äänien hälyttämänä. Paljastuminen tässä vaiheessa olisi erittäin ikävä juttu: löydämme Alagoidin porukan jäljiltä vuoteeseensa surmatun paksun kauppiaan, enkä jaksa uskoa että väärillä nimillä ja naamioituneena esiintyneen ryhmämme selityksiä uskottaisiin hetkeäkään.

Tilanteen jälleen rauhoituttua hiivimme Alagoidin huoneen ovelle, jonka Tahern avaa. Huone on tyhjä, mutta koputellessamme paikkoja löytää Helgemar seinästä salaoven. Ja silloin joudumme tietysti silmätysten velhon itsensä kanssa – ja vielä kaksin kappalein! Alogoid käyttelee loitsujensa voimaa ja monistaa itsensä yhä uusiksi kaksoisolennoiksi. Lisäksi hän onnistuu taikomaan päällemme maagisen hitauden, minkä jälkeen kaikki yrityksemme muuttuvat painajaiseksi: iskumme lähtevät naurettavan hitaasti ja niitä on helppo väistellä. Onneksi meitä on kuitenkin riittävän monta ja parilla jäsenellämme omiakin loitsuja heittää taisteluun (Fustules ja Quinthan; Jalanias jänistää viime hetkellä totaalisesti, minkä olimmekin jotakuinkin arvanneet ennalta). Minä ja Helgemar yritämme parhaamme mukaan iskeä kaikkea Alogoidilta näyttävää ja lopulta onnistumme haavoittamaan häntä niin, että velho pakenee.

Taistelu on sytyttänyt salakäytävässä tulipalon, jonka tukahduttamisen aikana Alogoid saa etumatkaa. Seuraamme verijälkiä lopulta outoon monikulmaiseen ullakkokammioon, jonka seinillä roikkuu kolme kuvakudosta. Niihin on taidokkaasti neulottu kolme maisemaa: kivikkoinen vuoristomaisema, missä katse kiinnittyy huimaavan syvään rotkoon; kullanruskea aavikkomaisema, hiekkaa silmänkantamattomiin; sekä kolmanteen loputon lumierämaa. Verijäljet menevät ensimmäisen kudoksen luokse ja katoavat sitten. En oikein tarkoin muista, mitä sitten tapahtui ja kuka päätöksen varsinaisesti teki, mutta mahtava loitsu joka tapauksessa imaisi mukaansa ensimmäisenä kudosta tutkimaan ryhtyneen jäsenemme, ja muut päättivät hypätä kudelmaan perässä.

Välähdys, outo tempautuminen.

Ja sitten: kolea tuuli, korkeat vuoret ja kivikkoinen rinne. Sekä Alogoid, joka valmistautuu vähän matkan päässä edessämme taistelemaan henkensä edestä. Hänen loitsunsa eivät kuitenkaan riittäneet; saan Tornado-tikarillani häneen kelpo osuman, sitten Quinthan kolauttaa velhon tajuttomaksi – ja Fustules varmistaa tikarillaan, ettei illusionisti koskaan enää palaisi piinaamaan meitä.